RUNON NIMI ON LECHAIM [elämälle]

Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?

Kun kädet ojentuvat sanojen läpi,
sanoissa, kuuntelemme toinen toistamme,
tavoitamme hiljaisessa hymyssä
jotain siitä, sanattomasta, mistä sanat
liikkeelle lähtivät, yöpimeään vyöryivät
metalliset vaunut.

Sanojen tarkoitus ei ole niissä itsessään,
sovituissa merkityksissä, kieliopin säännöissä.
Ei edes asioissa, joita nyt yritämme
toisillemme kuvata ja selvittää.

Ajattelen, jos kirjoittaisin romaanin, päähenkilö
saksanjuutalainen filologi, työhuoneestaan repäistynä

karjavaunussa matkalla kohti tuhoamisleiriä.
Hän kirjoittaisi:
Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?

Ehkä puolitajuttomassa tilassa houraillen, sekapäisenä janosta.

Sanojen tarkoitus ei ole olla välineitä
asioiden ymmärtämiseksi.
Hän katselee ulos työhuoneen ikkunasta,
pieni poika pihassa keinuu.

Sanojen tarkoitus on saattaa kohdakkain kaksi puhuvaa.
Kaksi tuntevaa.
Kaksi toisiaan aistivaa.

Istumme penkillä Augsburgin vanhassa puistossa,
Silvia, ojennan sormuksen taskustani
avonaisella kämmenellä,
silmäsi tuikkivat kuin tähdet
päivänvalossa aurinkoa kirkkaammat,
pujottaessani sormuksen sormeesi, suutelemme hellästi.

Ja vuoden kuluttua vietimme häitä,
sen pienen vaaleanvihreän talomme takapihalla

lähellä synagoogaa, kilisteltiin
maljoja.

Aina muistan
kuinka munniharppua soittava veljesi
kiipesi katolle huutamaan:
L'chaim!

Se oli ihana päivä.
Elämälle...

Aamuyöllä nukahdit rintaani vasten.

Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla muureja
toistensa väliin.
Meidän poikamme, Silvia, pihassa keinuu.
Pieni mustatukkainen Moshe...

Silvia.
Huuleni halkeilevat,
toisiaan vasten pakkautuneiden ihmisten tungoksessa
haisee virtsa ja romahtaneiden unelmien
itseensä kiertyvä pöly.


Liian usein ihmiset rakentavat sanoilla
muureja toistensa väliin,
puhuvat
kohtaamisesta
ja kuinka rakkautta voidaan kuvata, mikä

on sen oikea määritelmä ja
kuinka sitä parhaiten toteutettaisiin.
Puhuvat, vain päästäkseen kohtaamasta, todella
toteuttamasta


Ja nyt sillä ei ole mitään merkitystä.

Sanat ovat olemattomia, tyhjiin rauenneita - miksi
edelleen puhun?
Suustani vuotaa mustaa tatinaa:
Kyynelilläni on nimi!
Kyynelteni nimi on kaipauksen nimi, nimi le-chaim.

Ehkä ensi vuonna Jerusalemissa.

Silvia ja Moshe.

Sanat ovat kuin vaunuja
sisällään loputtomasti merkityksiä.
Jokainen meistä tahtoisi rakastaa, eikö niin?

Silmieni pimentyessä
muistan nuoren sinisilmäisen upseerin.

Kuinka hän yritti kätkeä hämmennystään
potkaistuaan sinut
kotimme portaita, ja päästäsi valui
verta alakerran lattialle -

Et noussut ylös.

Ovi takanamme sulkeutui kun meidät talutettiin
vaaleanvihreän talon takapihalle.
En jaksa puhua enempää.

Linnut laulavat.

Takapihalla keinuu pieni poika
kiharat tuulessa hulmuten.

Moshen veltto ruumis sylissäni sanon vielä kerran
l e - c h a i m
karjavaunun virtsaan ja pölyyn.


Katselen papereita pöydälläni!
Huhtikuinen iltapäivä jossain Suomi-nimisessä valtiossa.
Satakunnassa, Porissa.
Tulipa taas yksi runo kyhättyä...

Sanat ovat liian köyhiä kuvaamaan mitä tarkoitan.
Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan?

Sormissani vaienneen pikkulinnun, kuusivuotiaan
mustat suortuvat,
voimattomien sormenpäideni alla
hänen pehmeä, hitaasti kylmenevä poskensa.
Karjavaunussa.

Jossain Berliinin ja Birkenaun välillä.
Runon nimi on Chaim.