IsoLate

Oletteko koskaan yrittäneet mainostaa itseänne? Voin sanoa, että siinä muuten on kinkkinen homma. Brändätä jotain sellaista, minkä markkina-arvo on lähinnä semi-viihteellinen. Muistelkaapa vaikka leipäkonetta, banaaninmuotoista banaanieväsrasiaa tai sitä sateenkaaren väreissä loistavaa vieterilelua, joka kyllä oli ihan mukavaa seurattavaa, kun sen pisti matelemaan alas portaikkoa, mutta loppupeleissä ne kaikki jäivät käyttämättä ja sullottiin häpeillen häkkivarastoon odottamaan jatkosijoituspaikkaa. Joskus niitä voi vieläkin bongata kirpputorien hyllyjen välistä unohtuneina Arabian Paratiisi-astiaston taakse.

Logoterapeuttini mielestä en kykene suuntaamaan katsettani eteenpäin. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on karsaan katseen stigma pupilleissani. Toinen niistä on kuin pienen pieni neulanpää ja toinen etsii punaista lankaa silmänurkan sisäkulmasta, jonka kanavat ovat kroonisesti tukossa. Tarvitsin kipeästi silmätippoja - ja taukoa.

Epäilen joskus, että kahvini sekaan on ujutettu jotain tyrmäävää. Huimaa.

Avaan kireäksi sykeröksi kasatun nutturani ja ryhdyn venyttelemään niskojani kuminauhaa hyödyntäen. Siinä on muuten hieno keksintö, joka venyy moneen eri tarkoitukseen. Sillä voi niputtaa asioita kimpuiksi, kuroa liian isot pöksyt istuviksi tai vaikka käyttää kotitekoisen ritsan rakentamiseen ja ampua toiselta puolelta huonetta pyyhekumin paloja siihen ärsyttävään tyyppiin, joka aina jättää kahvinkeittimeen viimeiset lirut eikä suostu keittämään uutta. Pitäisiköhän muuten vinkata Niksi-Pirkkaan, että sitten kun sukkahousut on loppuunkulutetut (noin vuonna 2070) niin kuminauhoista saadaan hyvä spin-off?

Leimahdus, sitten toinen. Yritän löytää seinää, josta ottaa tukea hakatakseni päätäni johonkin konkreettiseen. Betoniin tai semantiikkaan. Löydän vain tyynyn, mutta en uskalla painaa päätäni siihen tukehtumisen pelossa. Moni on kuollut äkkijarrutukseen. Asento, lepo ja turpiinveto vai miten sen menikään? Hörppään tervaa höyhenien peitoksi. Pommitus jatkukoon.

Hakkaan sanoja kuin ne olisivat vastustajiani kehässä. Rutistan ja aloitan uudelleen alusta.

Niitti irtoaa kulmasta ja kaikki kirjaimet vilistävät edessäni loputtomana nauhana. Oliko se viimeinen? Yritän hädissäni tarrautua sanojen koukeroihin, mutta ne livahtavat otteestani jättäen jälkeensä vain pahoin rei’itettyjä vartaloita ilman merkityksiä. Tuolla makaa -vat kuin Milon Venuksen torso kipsinvalkeana. Näistäkö kappaleista pitäisi säveltää jotain runollista? Jotain henkevää? Epätoivo alkaa vallata palstatilaa. 

Viimein paperisodan keskeltä nousee ylös valkoinen lippu, johon on maalattu kirkuvanpunaisin kirjaimin ”TGIF”. Sitä pitelee käsi, jonka etusormessa on ärhäkästi tulehtunut viiltohaava.

Taidan luovuttaa tältä päivältä.