SinkingInTheRain
Oli perjantai ja kolmastoista päivä,
kun musta kissa käveli tien yli.
Se jatkoi matkaansa tikkaiden alta
patiolle ja hyppäsi terassin pöydälle
säikäyttäen palvelusväkensä, joka oli juuri sirottelemassa aromisuolaa
aamiaisleipänsä päälle.
Suolasirottimen kirvotessa palvelijan käsistä
leipä hyppäsi ilmaan ja putosi pöydälle väärinpäin.
Välttääkseen epäonniset sattumukset, hän heitti hippusellisen suolaa olkansa yli.
Epäonnisen sattumuksen vuoksi hänen sormuksensa kuitenkin irtosi sormesta
ja lensi suoraan takana olleeseen peililasiin rikkoen sen tuhannen päreiksi
(sormus ei suinkaan ollut hänen omansa vaan isoäidin vanha vihkisormus,
joka katosi sen siliän tien).
Kenties tästä aiheutuneen hetkellisen hermoromahduksen vuoksi palveluskunta
syöksyi sisätiloihin ja samaan aikaan ulkona alkoi sataa rankasti.
Koska talo oli vanha ja hutera, katto vuosi kuin seula ja koska ämpärit olivat loppu
(tästä oli jo luonnollisesti tehty reklamaatio edellisellä viikolla lähikauppaan, joka lupasi
jokaiselle jonottajalle ilmaisen ämpärin viiden kilon hedelmäkuorman hankkimisesta),
älykäs ihminen (homo sapiens) päätti avata sateenvarjon seisoakseen sen alla suojassa.
Onnellisena viisasta ajatuksestaan ihminen vihelteli varjon alla ”Laulavia Sadepisaroita”,
kunnes yhtäkkiä katonrajasta kuului karmea pamahdus
ja salama lävisti varjon ja sen alla tyhmästi lurittelevan henkilön.
Musta kissa käveli makuuhuoneeseen ja asettui mukavasti kerälle pehmoisen viltin päälle
ja mietti, kuinka typerää onkaan ihmisen usko yliluonnollisiin asioihin.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



