Mobilisti

Runoilija Mobilisti

Menneisyyden taakasta

Joskus sua rakastin,
sitten sen kadotin.
Lyöntisi oli teko viimeinen,
katkesi reissu yhteinen.
Halunnut et minua rakastaa,
törkeästi käyttää hyväksesi vaa.

Mitä kummaa mietin,
kun elämää kanssasi vietin?
Luulin rakastaneeni sinua,
sinä hallitsitkin minua.
Olin edessäs nainen avuton, 
pIlkan kohde suojaton.
En ollut mitään sinulle,  
olit alistaja minulle.

En merkannut sinulle mitään,
halusit vain alistaa, 
kokeilla naista vahvaa.
Olinko sittenkään niin vahva?
En ollut, en todellakaan....

Toistelit niin pitkään
mitä olen mielestäsi,
uskoin itsekin....
Mitään osaava, ruma, tyhmä...
Kadotin itseni...
Harhailin jossain painajaisessa..

Pilkkaa, ivaa,  pettämistä...
....satutit minua...
Luulin vian olevan minussa...
Sitte tajusin pimeyden....
...halusin valoa...

Tajusin kuinka oikeassa olitkaan....
...olin tyhmä tosiaan...

Hölmö ,koska uskoin sinua.
Hölmö, koska rakastin sinua.
Hölmö, koska alistuin.

Halusin jälleen hengittää, 
junaan seuravaan ennättää.
Se vei pois sun luota,
katunut en kyllä ole päätöstä tuota.
Päätöstä fiksua minun omaa,
oman maalaisjärkeni tuomaa.

Kaikki ei ollut kohdallaan,
kun pilkkasit mua tahallaan. 
PetIt, heitit maahan mun,
unohdit olin vaimosi sun.
Siihen loppui rakkaus naisen,
loppuunajetun,  rikkonaisen.
Ei hän voi rakastaa,
ihmistä joka satuttaa...

Kenenkän ei tarvi sietää liikaa, 
leikkiä kelleen pelkkää piikaa. 
Tiedän etten milloinkaan, 
enään anna kenenkään alistaa. 
Ystävää silti halajaa,
mutta uskaltaako koskaan enää rakastaa...?
Selite: 
Joskus oli näin muttei enään.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Surullista, onneksi ei pidä enää kohdallasi paikkansa.
 

Käyttäjän kaikki runot

Syntymäaika: 
16.8.1977
Runojen lukumäärä: 
20