Avasin oven,
törmäsin johonkin ja säikähdin.
Ovensuussa seisoin
maailmaan tipahtaneena,
juuri hiljaisuuteen törmänneenä.
Minä seisoin ovensuussa.
Sitten makuuhuoneessa.
Katsoin kuinka peitto laineili
pitkin vuodetta, möykkyisenä
kuin vuoristo.
Tunsin kohinan nousevan korviini.
Seisoin sängyn vieressä.
Oli kuin peitto
olisi ollut jollekin peittona,
jollekin ihmisenmuotoiselle.
Kumarruin sängyn vieressä.
Tartuin peiton liepeeseen.
Hengittelin hetken, kohina nousi.
Sitten näin hiuksesi, kasvosi, sinut.
Hämyssä, kalpeana, ilmeettömänä.
Siinähän sinä olet, sanon.
Vielä sekunnin murunen,
etkä enää onnistu
pidättämään hengitystäsi,
kujeileva hymysi nousee silmiisi asti,
vedät peiton pääsi yli
ja kikattelet elämän takaisin huoneeseen.
Selite:
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi