Savuinen suo, kuutamolla syksyisen yön.
Jonne itseni hukuttanut olen
silmään raskaan nevan melankolisuuden.
Silmäni näe eivät enään mitään.
Korvani kuulevat vain kuoleman ääniä.
Tunnen sukeltavan läpi kurimuksen pyörteiden
kohta uimalla vedessä tuonen joen.
Nyt taivallan metsässä henkien
kuolleiden, hiljaisten esi-isien.
Joukossa harmaan kalpeassa
itseni kaltaisessa seurassa.
Lähtisikö metsästä pois kävelemään
vai jäisikö paikalleen miettimään.
Löydänkö täältä yhtään sen enempää
kun olleesta elämästä kivettyneestä.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kaunis runo.
Käytät erinomaisen hyvin sanoja hyväksi ja samalla vangitset niillä runoon mystisen tunnelman.
Utuista, hämärää.
Erittäin kaunis :)