päivä

Saavuin pimeään kotiin. Väännän avainta lukossa ja avaan oven. Siitä kuuluu ainainen narahdus, mutta nyt vasta oikeasti huomaan sen. Heitän reppuni lattialle eteiseen. Otan kaulahuivin ja takin pois ja heitän ne molemman naulakkoon. Kaikki se tuntuu yhtä tyhjältä, kun se kuulostaa. Katseeni ei edes vilkaise ylös vain pieni kyynel valuu poskeani levittäen päivän ripsiväriä mukanaan. En yritä edes pyyhkiä sitä pois, en nyyhkytä olen vain kuin sitä ei näkyisi. Täysin rauhallinen. Avaan koneeni ja etsin laulun. Uuden. Hitaan. Jota kanssasi en kuunnellut. Jonkin mistä en muista sinua. Aivan kuin pystyisin unohtamaan. Nostan hitaasti volumia ja valun keittiöön. Pöydälle on jätetty kuivia perunoita ja kylmää kastiketta. Kuorin perunat ja laitan kastikkeen niiden päälle ja tungen sen mikroon. Palaan koneelle ja muistot palaavat nähdessäni nimen edessäni. Painan kulmasta x-ää ja laitan repeatin biisiin päälle. En voi kuunnella vanhoja sävellyksiä, en menneitä cd:itä en voi kuunnella, kuin sitä yhtä uutta laulua. Toinen kyynel vierähtää sillä hetkellä poskelleni toisen seuraksi. En vieläkään vaivaudu pyyhkimään kasvojani.
Otan mikrosta ruuan ja istun pöytään. Syön rauhassa äärimmäisen ällöttävää ruokaa. En vaivaudu edes valittamaan sen mausta ja viemään sitä pois joten pakotan itseni syömään sitä. Laulu alkaa alusta ja totean, että hyvässä elokuvassa tässä kohtaa kuuluisi unohtaa menneet ja aloittaa uusi laulu, uusi elämä, pyyhkiä viimein kyyneleet poskelta ja unohtaa , mutta miksi siitä on tehty niin pirun vaikeaa. Winap ei soita uutta iloista laulua vaan soittaa sen saman melodisen kappaleen, joten minun ei tarvitse vielä pyyhkiä kyyneltä minun ei tarvitse aloittaa uutta elämää, ei tarvitse unohtaa. Nousen ylös ja tuoli raapii parkettilattiaani. Otan pyyhkeen ja astun suihkuun. Kyyneleet lisääntyvät poskilleni, mutta vesi huuhtelee ne. Jokin ajatus onnellisesta elämästäni rävähtää mieleeni ja romahdan itkien nyyhkyttäen suihkun lattialle. Pääni iskeytyy seinään takanani, en välitä. Itken vain hiljaa lattialla. En saa itseäni nousemaan. Suihku kastelee minua lämpimällä vedellään, kuin lohduttaakseen minua. Lopuksi minun on vain pakko nousta. Kuivaan itseni ja romahdan sänkyyn. Koneeni soittaa edelleen samaa laulua korviini. ”Should I be feeling guilty or let the judges frown? 'Cause I saw the end before we'd begun.” Niin teit. Kuin palasina lasienkelin särryin lattialle, kun kuulin. Ehkä sen tiesin jo. Nyt korvaani vain kuiskataan ”Remember us and all we used to be.” Ehkä se on totta, ehkä näin käy. Ehkä meidän täytyy vain todeta Goodbye my lover. Goodbye my friend. You have been the one. You have been the one for me.