Ruosteisia koiperhosia

Minä olin vain maailman
puhtaaksi kaluama
ruosteinen, vanha,
peltikattoperse.
Moneen kertaan kierrätetty...

Sinä olit viimesenpäälle
viritetty,
vahvaksi rakennettu,
uutuuttaan killtelevä
kilpa-auto.
Parisataa lasissa.
Ja treenattu huoltotiimi ympärilläsi...

Siellä minä Sinua odotin,
Raatteentiellä,
loppusijoituspaikassa,
muiden kaltaisteni joukossa.
Sydän karrella.
Miehenkorkuisten rentunruusujen ja
ohdakkeiden ympäröimänä.
Ja sydämeni ratisi,
ruosteen raiskatessa sitä päivä päivältä
enemmän.

Odotin, että saisin sinut rakastamaan,
olihan minussa vielä jotain käyttökelpoista
ja rakastamisen arvoista.

Olisithan Sinä voinut
minut vielä uudeksi tehdä,
noilla taitavilla käsilläsi
ja lempeydellä ja hellyydellä,
joiden tiedän Sinussa asuvan.
Siellä jossain,
Sinun kiiltävän ja taitavasti rakennetun
panssaripeltisi sisällä.

Mutta jääkukkia Sinä sieluuni puhalsit
ja teit sinne talven keskellä kesää.

Ja viimeisen romukuorman kyydissä
luon katseeni tuttuun pihapiiriin,
kyyneleitä silmissäni,
näen kuinka pistät taalat taskuusi.

Olen matkalla kierrätykseen...