Alhouette

On kesä
ja ajattelin lopultakin sulaa.
Joululaulut ovat viimeinkin lentäneet pois pesästä.
Ajatukset painavat vähemmän kuin yleensä.
Pimeyden naapuri on kesämökillään etsimässä uutta hautaa.
Se tarkoittaa juhlimisen aihetta.

Purjehdin suoraa päätä torille. Ehkä sieltä löytyy rauhallinen neliö,
jonka suojassa voin taluttaa kofeiinin sinne,
missä luulen kotini olevan.

Ei ole helppoa olla oma itsensä.
Kuinka vitun hämmentävää ja rumaa kaikki voikaan joskus olla.
               Hädin tuskin kuulen enää omaa itkuani.
Ensimmäisen tahdin 
lyö aina se, joksi minä pelkään minun voivan tulla.

En ole vuosiin opiskellut yhtään naista,
vaihtanut talvirenkaita koneistoon
                                           tai nimennyt yhtään uutta asiaa.
Olen tappanut runoja kuin kärpäsiä,

liukastellut paikoissa,
joissa en ole oikeastaan edes viihtynyt,
tuijottanut liikaa kaikkea, jossa ei kihise älyllisyyttä.

Olen häpäissyt luonnonjärjestystä.

Omien tekojeni ja toiveideni välissä on runsaasti ilmaa.
Ihan kuin olisin kasa elimiä,
jonka ympärillä kylmä tuuli ja mustat pilvet
muodostaisivat suun ja silmät.
Heikko itsetunto tuntuu kumppanilta,
 
            jota minulla on aina ikävä.

Mielensä lukeminen on maailman raskainta puuhaa.
Mutta heti kun lopetan lukemisen,
muutun näkymättömäksi.
Ja minä niin pelkään näkymättömyyttä.
Sielunmittainen muurinkivi, pysy sinä edes ystävänäni!

Minuun koputetaan. Joku lintu laulaa,
en minä tiedä, mikä lintu se on mutta se kantaa minulle ukkini villapaitaa,
jota puhurit väistävät.

Kuullakseen itsensä on lakattava satuilemasta.

Pistän ruletin pyörimään.
Mykkä krupieeri on riisuutunut pieneksi,
palelevaksi pahvimukiksi.
Kesäkuun aurinko tuntuu jo jäähyväisiltä.

Kiittelen kahvia hyvästä lomasta.