Jotkut meistä
haluavat vongata kovemmin kuin kukaan neljävuotias.
Henkemme on joskus todella pienestä kiinni,
pysyykö joku keisari tyytyväisenä
dominopalikoittensa äärellä.
Häpeän olla mies
mutten kehtaa olla sitä lasten nähden.
Nehän saattaisivat vaikka alkaa vahingossa ajattelemaan
oikeasti merkityksellisiä asioita
kuten vaikkapa sitä
mihin ihmeeseen tarvitsemme kymmentä eri ketsuppimerkkiä
tai miksi kalasaalis on pienempi kuin vuosi sitten?
Siis mikä helvetti ihmisiä vaivaa?
Todellistako kapinaa on olla täysi kusipää,
joka soittaa hätänumeroon
että saisiko neljänkymmenen vuoden takaisin Suomen takaisin,
jolloin ei ollut tasa-arvopervoja
eikä soitettu hätäkeskukseen
jos yhdyntä ei täyttänyt suostumuksen merkkejä?
Joopa joo, tukehdu matcha-latteesi, vitun vallankumous!
Mainostoimistotkin nauravat mokomalle räpellykselle.
Ei meistä ole protestoimaan koulutusleikkauksia.
Eihän mielenosoituskulkueisiin osallistu kukaan
jos tapahtumasta puuttuvat ilmaiset ämpärit,
sää ei ole poutainen
ja reitin pituus, sanotaanko, kohtuullinen.
Kirjavien olentojen, niitä puolustavienkin, pilkkaaminen
on meillä sanassa ja veressä.
Se joka heittää parhaan valheen, pääsee heittämällä etusivulle tai puolueen johtoon.
Pelko on valuuttaa!
Pahinta lieneekin lietsojille ettei mitään tapahdukaan.
Minusta kaksi helpointa asiaa maailmassa
on olla ystävällinen ja hiljaa.
Ei tarvita viinaa eikä vohveleita.
Yritän harjaantua muuhunkin kuin kysymään unilta,
mitä ne haluavat.
Jokainen päivä ei voi opettaa uutta, jos se ei halua tulla nähdyksi.
Tämä on oikeastaan kunniamerkki, osoitus meidän todellisesta osasta,
vähän kuin leffojen rekvisiittaveri.
Meistä tulee nelivuotiaina 40-vuotiaita, jotka ymmärtävät kaiken
mutta eivät ymmärrä näkemäänsä.
Tahdomme nähdä tien, joka talloo itseään päästä päähän.
Sitä hirmua vastaan pitää olla tulilla sekä huoli-ilmoitus
että lähestymiskielto.
Jos joku alkaa elää, se pitää varastaa omaksi
tai pukea hänet betonisaappaisiin.
Älä siis usko lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!
Oi aikoja ennen agendoja! Tuskin opin enää lentämään.
Mutta maailma ei ole valmis ennen kuin kaikki luodit on keksitty.
Minussa on yksinäisyyttä,
joka diggaa lätkyttää kulkusia yhteen samalla kun revin niitä itsestäni irti.
Todellisuus on avovankila, kaupan kuitti rikosrekisterini
ja kahvi tekopyhä lortto,
joka ei piittaa paskaakaan murheistani.
Muuta ei enää ole.
Painan pääni pilviä vasten
jos ne tällä kertaa eivät antaisikaan periksi.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
