hourekuljetin

Tyhjä aukeama
muttei mitään, mitä siihen liiskata.
Pienemmässä asunnossa
minulla olisi enemmän tilaa ajatuksilleni.
Niin monesti olen tullut tyydytetyksi
kyvyttömyydestä
nähdä peiliin tatuoitu naamani vesiväreinä,
että minut hylättiin nälkäisenä
tähän vaihtopenkille.

Voisin muuttua vuoreksi nielemättä kiveäkään.

Kestää vuosisatoja
ennen kuin rakennustelineet maatuvat.
Vihaan näitä kaikkia
suonissani virtaavia maailmanloppuja- ja alkuja.
Viekää illuusionne mutta jättäkää edes madot.
En osaa vieläkään perua hautajaisiani.

Päätän siis kuokkia, kuokkia
ja kuokkia.

Menen nukkumaan reiät käsissä ja jaloissa,
herään benjivaljaat päällä.
Alan taistella etanan raivollani
hopeannälkää vastaan.
Alhaalle kannettu
valtamerituliaseiden hipsutus
hyytyy hiekanjyvien väliseen jylyyn.

Ei, tämä ei ole enää tuomaripeliä
tai ihmissuhde, joka pienimuotoiseksi katastrofiksi
joskus solmittiin.

Tämä on pikakuvake koskemattomaan omenaan.
Ja tänään olen erilainen, aivan kuin eilinen
mutta kuitenkin sellainen,
joka elää mahdottomuutta ja taas mahdottomuutta.
Tilaani hallitsee jonkun toisen tila, joka ei ole kenenkään
ja tuoksuu mahdollisuudelta.

Mitään muuta en haluakaan enää tuntea
kuin silmujen yhtäaikaisen puhkeamisen avaruuden läpi.