Kaikki alko siitä yhdestä kesäyöstä. Pidettiin vaan hauskaa, ei mitään muuta. En osannut edes kuvitellakaan mitään muuta. Kuitenkin joku mun sisällä sano, että mun pitää laittaa sille viesti. Ja tottakai mä laitoin. Vaikka tän kaiken jälkeen saisin päättää uudestaan laittaisinko sen viestin, ni ehkä mä laittaisin. Ehkä en. En tiedä. Mennyt on mennyttä. Ei sitä pitäis edes miettiä enää. Ei sitä kuitenkaan voi enää mikskään muuttaa.
Se vastas siihen viestiien. Muistan ikuisesti sen, kunmenin juna-asemalle sitä vastaan. Silloinki olisin voinu vielä perääntyy. Ehkä ois pitäny. Toisaalta, en ehkä olis minä, jos ei ois jääny odottamaan. Mikä saattais kyllä olla ihan hyvä asia. Jos sitä ja jos tätä- V***u mitä paskaa. Mä menin sinne sua vastaan ja odotin sun junan ja thats it, tässä sitä nyt ollaan, reilu puoltoista vuotta myöhemmin. Mieli sirpaleina ja elämä yhtä sotkua. Daadaadaa aikaa menee ja kai mä sit olin onnellinen. En muista siitä ajasta paljonkaan. Paitsi kaikki ne mun flippaukset ja kuinka sä ne kestit. Sen miten yöllä stadissa sateessa hiusvärit valuneena naamalle sanoin olevani rakastumassa.
Jätit mut. Kahesti. Sekosin. Hortoilin Stadissa tietämättä mistään mitää. Olisit antanu mun vaan mennä, ni en olis tässä nyt miettimässä näitä asioita. Kaikilla olis helpompaa. Ja totta turisevat, kun sanovat, että arvet kertovat elämästä. Joojoo tiedetään, itteäni saan taas vaan syyttää. Toiki on niin kuultu lause jo.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
