Kevättuuli
Hän tuli elämääni kuin keväinen tuuli –
kiihkeä, odottamaton.
Kuin ensimmäinen lämmin henkäys pitkän talven jälkeen.
Tuuli, joka saa koivun mahlan virtaamaan,
herättää jään alta elämän.
Minä olin silloin horroksessa.
Ja hänen katseensa – se herätti minut.
Lauloin hänelle rakkauden lauluja.
En sanoilla, vaan sydämellä.
Kuiskauksia, katseita,
niin kuin ruislintu aamun ensivalossa.
Toivoin, että hän kuulisi.
Ja hän kuuli.
Hän kuunteli. Hymyili.
Sydämeni löi uudella sykkeellä.
Päivien paino keveni.
Hänen keväässään minä sain loistaa rinnalla.
Elämä sai uuden värin.
Vuosikymmeniä on kulunut.
Nyt istun yläparvekkeella ja katselen häntä.
Hän kävelee pihamaalla,
harmaat hiukset hulmuavat lempeässä tuulessa.
Aurinko tanssii niissä –
niin kuin silloin, kun kuljimme nuoruudessa
käsi kädessä, hiljaa onnellisina.
Rakkaus ei ole väistynyt.
Se on hiljentynyt. Syventynyt. Vahvistunut.
Se ei tarvitse enää sanoja.
Vain katseen.
Vain läsnäolon.
Yhteiset päivämme ovat nyt lähempänä taivasta
kuin nuoruuden kevättä.
Mutta minä rakastan häntä yhä.
Hiljaa. Lujasti.
Hän on minun kevääni.
Ja minä –
olen hänen vanha puunsa.
Säröillä, mutta yhä pystyssä.
Juurtuneena.
Vahvana.
Koska hän toi valon.
Ja minä – minä pidän siitä kiinni.
Koska rakastan häntä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Upea on rakkautenne. Se on kasvanut vahvaksi ja juurtuneeksi ajan myötä, kuin vanha puu jonka oksat kantavat vuosikymmenten tarinoita. Rakkaus joka ei kaipaa enää sanoja, vaan elää hiljaisessa läsnäolossa ja vahvassa yhteydessä — aivan kuten luonto itse.
Sivut