Yksinäisyys voi olla minussa.

Maailmaan olen syntynyt,

Maailmaan, johon en olisi saanut syntyä.

Vaikka minulle kovin vakuuteltiin,

Yritettiin minut käännyttää,

Taipaleelta helvetin,

Matkalta yksinäisyyden,

Silti en kääntynyt,

Uskossani en järkkynyt.

Uskoni oli,

Niin mikä se oli?

Niin kauan olen täällä maannut,

Huoneessa lukitussa,

Pimeässä, piilossa valolta,

Joka minut voisi nostaa,

Pimeyden karkoittaa.

Mutta ei,

Minä en uskossani järkkynyt.

Lopulta koitti se päivä,

Lopun alku,

Elämän loppu.

Vielä minua yritettiin pelastaa,

Saada uskoni unohtumaan.

Vielä kerran halusivat he nähdä hymyni,

Vielä kerran tuntea minut,

Sillä minä olin heidät hukannut,

Eivät he minua.

Mutta en uskossani järkkynyt.

En heille hymyä suonut,

En heille itseäni esitellyt.

Sillä minä uskoin,

Minä todella uskoin.

Minä uskon!

Mihin?

Mikä saisi minut ystävilleni selän kääntämään,

Mikä saisi elämäni ilon häipymään?

Mikä saisi minut unohtamaan sinut?

Noita lauseita mietin pitkään,

Matkalla manalan kun taivalsin.

Lopulta itseni löysin porteilta,

Helveitin porteilta.

Kaikki he minua yrittivät pelastaa.

Kaikin keinoin autaa.

Mutta minä en uskossani järkkynyt.

Miksi? Miksi? Miksi? Miksi?