Miksi kaikki minun tarinani päättyvät aina samalla tavalla?
Niin, että menetän, hukkaan ja kadotan
Niin, että jälkeen jää vain muisto ja loputtomat mietteet siitä, miten asiat olisivat voineet olla
Mitä maailma yrittää kertoa minulle?
Mikä on jokaisen tarinan opetus?
Että kaikki on katoavaista, ohi vain hetkessä?
Että minun on turha elätellä toiveita toisenlaisista lopuista, koska niin ei vain minun kohdalleni ole tarkoitettu?
Että jos et tartu hetkeen nyt, et enää koskaan saa toista mahdollisuutta?
Etsin katsettasi
Ihmisten joukosta etsin vain silmiäsi
Luulin, että se riittäisi
Se, että lähdin perääsi
Luulin, että olisit siellä
Mutta kaikista niistä katseista, jotka kohtasivat omani
Ei yksikään ollut sinun
Näin meidänkin tarinamme päättyi ennen kuin se alkoikaan
Missä olet nyt?
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tykkään kamalasti, vaikka muhunkin tää ajatus tekee kipeetä.
Mun ratkaisu on, etten suostu hyväksymään että vika olisi aina mussa, että mua siinä koitetaan opettaa. Välillä se on toisinkin päin, se toinen saattoi olla se, jota opetettiin. Ajattele, että sä olit se, johon vähän sattui, mutta et välttämättä se, joka teki väärin.
Oikeanlaista pohdintaa.
Syvällistä, kipeääkin.
Olen itse huomannut, että ihmisellä ei ole kuin tämä päivä, tämä hetki.
KAIKKI, ihan kaikki voi muuttua yhtäkkiä, joten itsensä rasittaminen murehtimisella on turhaa.
Vaan silti, vaikka tiedän tämän kokemuksesta, murehdin ja pyöritän eri mahdollisuuksia alvariinsa..
HYVÄ runo, kiitos!
Hieno. Minunkin tarinani taitavat loppua samoin...:(