Lakkaamatta laskemasta

Lapsena pienenä monesti pohdin, mietin niin usein kuin vain tohdin
miltä tuntuu olla ihminen aikuinen
löytää ruusu punainen, ihminen rakkauden arvoinen
Ei ajatukseni laatua, ei keskitietä oikeaa löytänyt
eikä mieleni niin kaunista asiaa käsittänyt
mutta vanhetessani huomasin, että minullekkin ihminen on laulun arvoinen
On jokainen lapsi maan, kuin tähti kaunein taivaan.

Istuessani tässä, meren rannalla
poukamassa meidän
peilailen omia vanhetuneita kasvojani

tyynessä vedessä
Näen silmät lasittuneet ruskeat
ja hiukset huonovointiset, väsyneet, mustat
Elämän karaisema hymyni, ja surun peittämä otsani
Huolen tuoman harmauden ympärilläni
Hiljaa vuodatan pisaran

Olen huomannut että jokainen ilme sinun,
on muisto vaalimisen arvoinen, lahja elämän,

katoavan auringon, jonka jo taaksesi jätit
Kuihtui kukkamme sinun mennessäsi
luokse tähtien taivaan, sinne menit laulamaan
minut jätit vaeltamaan, yksin kylmään maailmaan

Ei talomme ovet narise niinkuin ennen
ei hanasta valu vesi öisin meitä hereillä pitäen
Ei tuuli käy ikkunaan niinkuin ennen,

eikä hakkaa puiden oksat seinää
On talomme tyyni kuin meri,

josta vanhoja kasvojani katselen
ja menneitä suruissani haikailen
Sydämeni myrskyissä vaikertaen,

odottaen että kasvaa ruusumme takaisin
vieden varjot pois, vieden kivun pois
tuoden onnen sydämeeni, ilon kasvoilleni
Päiviäni laskien