Nimetön

Kesä leijuu ympärillä ja tuntuu, että energiaa purskahtelee liikaa valonsäteiden myötä. Pitää hillitä ajatuksia ja energioita. Päätän, että ehkä olisi parasta ostaa talo ja käyn asuntonäytössä, jossa on ehkä noin 15 ihmistä, mutta talossa on potentiaalia ja se myyjä on kauhean innokas myymään ja soittaa heti seuraavana päivänä ja sanoo, että otan vaan heti yhteyttä jos haluan käydä uudestaan katsomassa. Sanon harkitsevani ja että ilmoitan, jos teen tarjouksen. Alan miettiä uskaltaisinko kuitenkaan asua omakotitalossa, vaikka onkin koira. Mietin että ehkä sen kanssa uskaltaisikin ihan hyvin, koska se jatkuvasti seuraa ja on aika kovapäinen ja valpas, mutta ennen kaikkea seuraa ja heiluttaa koko ajan häntäänsä ja tottelee. Alkaa kuitenkin tuntua, että se talo on liian suuri, ihan liian suuri. Haluan jotain pientä ja kontrolloitavaa, mutta kaksi kerroksista, ja kaksi kerrosta ei koskaan ole kontrolloitavissa. Ja omakotitalon, en koskaan asuisi kerrostalossa kuin vuokralla. Sisko sanoo, että varminta on muuttaa lapsuudenkotinsa kaltaiseen paikkaan, niin viihtyy. Nauran, että niin varmaan. Sanon, että eikö se ole huomannut kuinka epätoivoisesti isäkin yrittää rajata kotona asuintilaa pienemmäksi. Tekisin ihan samoin siinä talossa jos ostaisin sen, vaikka se on yli puolet pienempi. Sisko sanoo, että onkin vähän eri asia asua yksin 400 neliöisessä talossa isolla tontilla kuin ison koiran kanssa puolet pienemmässä pienellä tontilla, mutta ne ovat luonteeltaan samoja. En ole samaa mieltä. Päätän sijoittaa mieluummin vaikka osakkeisiin ja muuttua aikuiseksi, vaikka ehkä revin hiukset irti siitä että pitäisi taas seurata niitä tylsiä aikuisten blaabaamilloinmyydämilloinostaa. Lenkillä joku pukumies, joka ehkä on tulossa juuri töistä, juoksee autoltaan kiinni ja kuulen sen askeleet. Se sanoo, että sen entisellä tyttöystävällä oli vähän samannäköinen koira ja kysyy minkä ikäinen se on. Mietin, että olen muuttunut liian aikuiseksi, kun sen oloiset miehet alkavat puhua niin. Illemmalla S soittaa ja sanoo, että ei kestä V:n entisen tyttöystävän mökillä, jos en tule mukaan. Sanon, että ainakin tuntuu kesältä, kun on jokaikinen viikonloppu heinäkuussakin ollut jossain jumalan selän takana mökillä. S sanoo, että Tammisaari ei ole jumalanseläntakanahöpöhöpö ja molempia alkaa naurattaa hillittömästi eikä tunnuta enää tietävän miksi nauretaan.
Nähdään *****kadulla. Lähden bussilla keskustaan ja jään pysäkille katsomaan aikatauluja ja joku nainen leivoslaatikon kanssa sanoo hei ja kysyy haluaisinko maistaa kakkua ja kertoa mitä olen mieltä. Näytän hämmentyneeltä ja se kertoo olevansa jostain paskasta paikallislehdestä ja tekevänsä juttua ja samalla kameran kanssa oleva nainen tulee siihen. Sanon, ei kiitos, en halua. Se yrittää vielä suostutella ja sanoo, että kun saisin kakkua ja alkaa sisäisesti ärsyttää. Sanon edelleen ei. Se sanoo, että he katsoivat, että minulla oli hiukset niin nätisti, että haluaisivat, että osallistun. Sanon edelleen ei ja sitten ne uskoo ja alkaa ärsyttää, että aina niitä kuin jotain haaskalintuja tai feissareita.
Nään S:n ja tulee heti parempi olo, se sanoo että aikoo ehkä nukkua automatkan, jos se on samanlainen kuin viimeksi. Yritän lohduttaa, mutta naurattaa. Yritän vakavoitua ja sanon, että puolustan kyllä sinua jos ne hyökkää taas sen asian kanssa, mutta naurattaa vaan edelleen. S halaa ja sanoo, että onneksi joku ottaa kaiken aina niin vakavasti ja sitä itseäänkin alkaa naurattaa. Nähdään muut, käydään meidän kautta hakemassa koira ja ne tulee N:n koiran kanssa hyvin toimeen ja matka tuntuu menevän nopeasti ja levottomasti. N:n kaveri sanoo, että sen on jo monta kertaa pitänyt kysyä multa, että missä laitatan pidennykset, kun joku kaveri etsii hyvää paikkaa. En ymmärrä kysymystä ja kysyn mitkä ihmeen pidennykset. Se sanoo, että ripset. Alkaa naurattaa ja nyt se ei ymmärrä. Sanon anteeksi, tuli vähän yllättäen ja ne ei ole pidennykset, vaan omat. Se kysyy, että alaripsetkin? Naurattaa, että laittetaanko muka niihinkin pidennyksiä, saa räpsytellä aina ylä- ja alaripsiä irti toisistaan ihan keinotekoisestikin. S haluaa nähdä ja painan silmät lujaa kiinni ja avaan ne hitaasti niin se näkee, kun ne jää kiinni toisiinsa ja sanoo, että näyttää epäonnistuneelta valokuvalta ja nauraa. N kysyy mitä olen puuhaillut kesällä ja päätän vastata jotain mummomaista. S kysyy miksi meitä aina kuulustellaan ja N sanoo, että siksi kun kumpikaan ei ikinä kerro mitään. S sanoo, että ne kaikki vanhat valokuvat on kyllä hienoja. Sanon, että kumpa edelleenkin olisi sellainen jäykkä poseeraustapa eikä mitään hymyilyä. S:a naurattaa. Se sanoo, että ei ole kyllä ikinä ennen nähnyt mitään sukua, jossa olisi niin komeita ja kauniita ihmisiä. Kysyn kuinka monta sukua se on nähnyt parin sadan vuoden päähän ja nauran. Se sanoo, että ei kun oikeasti. Kerron, että kotipuolessa saan kuulla tosi usein sitä, että "kyllä sinulla on niin selkeänä ne teidän suvun piirteet" ja kaikki tuntuu tietävän aina mitkä on "ne meidän suvun piirteet". Nauran, että pienenä aina ajattelin, että se on joku tosi huono juttu, mutta ei ne kai sitä niin tarkoita. S sanoo, että pienellä paikkakunnalla on varmaan hassua. Kerron, että siellä oli kaikki ihan superihastuneita pappaan, ihan siis niin paljon, että papan syntymäpäiville tuli aina liuta naisia vielä kun se oli yli 80, vaikka niitä ei kukaan kutsunut ja mummu oli aina vähän mustasukkainen, mutta oli aika tottunut asiaan kuitenkin. S:a naurattaa ja se sanoo, että ei se niillä "teidän suvun piirteillä" ole mikään ihme. Sanon, että älä kiusaa. Se sanoo ettei se kiusaa vaan on samaa mieltä muiden kanssa. Sanon, että olen kyllä itse sitä mieltä, että ne "meidän suvun piirteet" sopii miehille paljon paremmin. S kysyy miten niin. Sanon, että kaikki ne sellaiset pitkulaiset kuopat poskissakin on mielestäni täysin miehinen piirre. S nauraa, että niin ja testosteronin vähäisyys tasaa kaikki miehiset piirteet naisissa. Sanon, että ehkä niin, vaikka omissa poskissani ne kuulemma syödessä näkyy. S nauraa, että ei ole huomannut, että näyttäisin mieheltä syödessä. Naurattaa ja sanon, että mutta kuitenkin ne kaikki ominaisuudet sopii kuitenkin miehille, paitsi että "ne meidän suvun korkeat poskipäät" pidän ihan mielelläni, vaikka näytänkin hamsterilta, kun kuulemma ne on piirre joiden ansiosta ei vanhene niin nopean näköisesti. S nauraa, että en näytä yhtään äidiltäni. N kommentoi, ettei ole nähnyt ikinä vanhempiani ja tuntee itsensä outsideriksi keskustelussa ja S sanoo että teki itsestään insiderin selailemalla törkeästi valokuva-albumeita, kun tein ruokaa. Kerron, että olin juuri kesän alussa äidin ja siskon kanssa kaupassa ja äiti tapasi jonkun vanhan tuttunsa, joka oli oli sanonut meistä sille, että tuo toinen on selvästi sinun tyttösi, mutta kenenkäs tuo toinen on. Ja äiti sanoi vaan siskolleni, että sinä raukka et ole saanut yhtään isäsi geenejä niin kuin tuo toinen. S nauraa, että törkeää, N:naa naurattaa kauheasti. Katselen maisemia ja S sanoo, että se luuli, että * olisi todella nätti, mutta monet muut suvustani ovat sitä vieläkin nätimpiä sen mielestä. Sanon, että ei minulla ollut niissä kansioissa sen valokuvaa. S sanoo, että katsoikin sen netistä. Kysyn, että mitä. Tuntuu oudolta, että se on netissä. S sanoo, että sehän vähintään mainitaan melkein jokaisella sivulla, mikä kertoo siitä miehestä. Sanon, että * raukka, kun se ei kuulemma halunnut että kukaan tietää. N kysyy mistä puhutaan ja S sanoo, että tuon sukulainen on ollut kansallishenkilön saavuttamaton rakkaus ja ne haluaa tietää lisää ja S kertoo niille. Sanon, että * ehkä kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että ne asiat ei pysynyt salaisuutena, vaikka se hautasi kaikki sen lähettämät jututkin. N kysyy miksi se oli saavuttamaton rakkaus. S sanoo kovaan ääneen ja nauraa, että näiden suku ei hyväksynyt tätä "renttua" eli kansallishenkilöä sukuun. Kaikkia naurattaa ja ne kuittailee S:lle että meinaako itse päästä. Nauran ahdistuneesti. N kyselee kaikkea ja sanon, että *:n vanhemmat esti sen suhteen, koska niiden mielestä sellainen ylioppilastaiteilijarenttu ei sopinut niiden tyttärelle. N sanoo, että siihen aikaan oli kuitenkin hienoa olla ylioppilas. Sanon, että kyllä ne *:n vanhemmat varmaan teki ihan oikein ja tyttärensä parasta ajatellen, vaikka * jäi kai aika surulliseksi. S sanoo, että luki netistä jonkun runon, minkä se oli siitä kirjoittanut ja kuulostaa aika tunteettomalta että sanon noin. Sanon, että oikeasti kyllä ymmärrän sen vanhempia ja aina joskus niitä sen puolen sukulaisia miettiessä tulee kyllä aina välillä vähän sääli niitä miespuolisia sukulaisia, kun ne sen suvun naiset oli aina vähän sellaisia vähän villejä ja semmoisia... en löydä sanaa ja S lisää, että kesyttämättömiä. Jatkan, että no isillä ja veljillä on ehkä joskus ollut vähän enemmän huolta, kun ne on yrittänyt tiukasti suojella ja sitten aina on pitänyt tehdä omapäisesti ja ne jutut on edelleen aika hyvin muistissa. S kysyy mitä tarkoitan ja sanon että *kin uhmasi vanhempiaan monta vuotta ja meni siihen aikaan vasta hyvin vanhana naimisiin toisen kanssa, kun itsekin tajusi ettei siitä tule mitään ja se ei-hyväksytty rakastettu oli jo sen verran huonossa hapessa, että kuolikin sitten hyvin pian sen jälkeen. Ja tiedän sellaisenkin, että joskus vuosisadan vaihteen paikkeilla isä ja veljet kielsi tytärtä menemästä lukioon ja se lähti siitä sisuuntuneena kiertelemään Suomea ja kävi ihan pohjoisessakin asti ja asui jossain pohjoisrannikolla. Eikä tullut takaisin kuin vasta sitten, kun sai tiedon, että perheenjäsen oli kuollut. Ja sitten kun se sen isä vanheni ja ne joutui mennä jostain tosi pahoista paikoista esim. sisällissodan aikana niin se luotti aina vaan siihen tyttäreensä ja tarvitsi sen mukaan. Se joutui niin kuin hyväksymään sen, että se tytär oli fiksu ja pärjäsi itsekseenkin. S sanoo, että niin ja kun kaikki tyttäret on ollut niin nättejä, että on varmaan ajatellut, että jumala rankaisee, kun ne ei voinut olla edes rumia. Naurattaa. Se jatkaa, että eikä siihen aikaan tuollaisista jutuista paljon puhuttu, kun piti käyttäytyä tietyn kaavan mukaan ja totella isää ja vanhempia, niin varmaan paljon tarinoita on jäänyt kuulematta. Sanon, että niin varmasti, mutta että ymmärrän *:n vanhempia kuitenkin, kun niissä oli aika paljon sellaista tuulen mukana kulkemista ja ehkä vähän naiiviuttakin ja se toinen vakaampi mies oli *:lle varmasti parempi, vaikka se ei varmaan koskaan pystynyt sitä ymmärtämään. N kysyy mistä tiedän ettei ymmärtänyt ja sanon, että olen kuullut että kun siinä vaiheessa kun se oli vanha, niin sen "ylioppilasrentun" tuotantoa esitettiin paljon, ja * oli itkenyt aina paljon eikä kertonut syytä ja kyllä se varmaan tuntui siitä ikävältä ja aiheutti tuskaa, että se sen entinen rakastettu oli kuollut yksin ja huonoissa oloissa. N sanoo, että aika surullista, S nauraa edelleen sitä, että sitä ei kelpuutettu meidän sukuun ja alkaa myöskin naurattaa. Se sanoo, että ei tiedä uskaltaako sanoa, jos loukkasi sillä että vahingossa tuli järjestettyä se kohtaaminen, mutta sanoo, että omat vanhempansa ovat olleet todella innoissaan ja kyselleet milloin se tuo sen tytön käymään. Se sanoo, että ne ei ikinä ennen ole olleet yhtä positiivisia. Nauran, että en kyllä ennen ole tavannut ketään, joka kysyisi ensin ennen mitään esittelyjä, että mitä teen työkseni ja mikä sukunimeni on. S nauraa ehkä hermostuneesti ja sanoo, että toivottavasti en pahastunut, kun hurmasin ne ihan täysin. Se jatkaa, että enkö juuri ollut sitä mieltä, että vanhemmat saa olla sellaisia, että ne haluaa lapselleen vaan parasta. Hymyilen ja sanon, että se on aina vähän outoa kuinka ihmisten sellainen mittaileva ja (ali?)arvioiva katse aina muuttuu täysin erilaiseksi kun kertoo mitä aloja opiskelee. S sanoo, että ymmärtää. N nauraa, että te molemmat olettekin niitä saakelin jumalasta seuraavia. Sanon, että onneksi sentään itse voin sanoa vaan sen toisen alan jos siltä tuntuu niin silloin ihmiset on vaan, että "siltä ehkä näytätkin" ja punaviinit esiin. S sanoo ettei itsekään monesti sano mitään. N kysyy aionko edelleen valmistua molemmista kouluista ajallaan. Sanon, että aion ja ilmeisesti valmistunkin, mutta sen jälkeen pitäisi vielä tehdä Helsingissä kaksi vuotta töiden ohessa, niin olisi kaksi maisterintutkintoa aivan järkyttävän suurilla opintopistemäärillä tosin. N nauraa, että työmäärältään 3 maisterintutkintoa, nauran että niinpä. Kyselen miten sillä menee ja se kertoo niiden uudesta koiravanhuksesta, jonka se jätti poikaystävänsä hoitoon, jolla on töitä. S kysyy aionko taas tehdä töitä. Sanon, että ne kyllä soittelee sieltä toimistolta tosi usein, mutta olen yrittänyt vähän rajoittaa, jotta jää aikaa suorittaa niitä opintoja tarpeeksi. S sanoo, että ei ainakaan itse tee enää liikaa niitä, vaikka sitäkin revitään joka paikkaan, jotta joskus valmistuukin. N sanoo, että joillain sentään on oman alan töitä. Sanon, että ollaan siskoni kanssa puhuttu asiasta, kun se on joutunut jotain harjoittelua tehdä ilmasiksi ja samaa sanoi isän naisystävä, että ei niiden alalla saanut harjoittelusta mitään palkkaa. Meidän liitto taas ei päästä harjoitteluun ilmasiksi ja suurimmalla osalla opinnot kärsii jatkuvasta työnteosta, hullua. S sanoo, että sama niiden alalla, että kysyntä on niin suurta, että hullu tekisi ilmasiksi. N:n kaveri nauraa, että mikä hemmetti siinä on, että juuri niillä aloilla, joilla on noin paljon työtä ettei tarvi ilmasiksi tehdä niin on niin suuret palkatkin, että omalla alalla ei ikinä pääse sellaiseen. Sanon, että S:llä on ainakin aika laaja tutkinto. S sanoo, että minunkin tutkinnon työmäärä vaikuttaa kohtuullisen suurelta. Sanon, että sillä on sentään vaativa työ, itse saa korkeintaan kuunnella niitä ainaisia kansalaisten nitisyjä, kuinka tuo on kamala ja tuo on kamala, mutta ei mitään sen vakavampaa ja on tosi leppoisa työympäristö, hyvät työajat jne. S nauraa, että tästä nähdäänkin kumpi on valinnut oikeasti fiksusti oman alansa. Nauran, että saahan sekin paremmat työajat, kun valitsee työpaikkansa vaan erilailla. S sanoo, että ehkä se odottaa vaan jo eläkettä ja dementiaa. Sanon, että dementoituneena palaat kuitenkin raskaisiin työvuosiin ja kaikkeen ikävään. N demonstroi, miltä dementoitunut S kuulostaa ja naurattaa. S miettii mihin ikään palaa dementoituneena. Sitten se miettii millainen minä olen dementoituneena tai demontoituneena. Sanon, että meidän suvussa naiset ei näytä demontoituvan, vain miehet, olen pistänyt merkille. Se korjaa, että vetreämielinen 78-vuotias sitten. Se miettii edelleen millaistakohan on demontoitua. Nauran, että varmaan ainakin 50-vuotta vielä ennen kuin tiedät, vaikka et millään jaksaisikaan odottaa. Korjaan, että tosin toinen pappani demontoitui jo 70-vuotiaana. Se kysyy millaista se on. Sanon, että pappani, en minä ja nauran. Se kysyy että oikeasti. Sanon, että siinä muut kohtaa lopulta sen toisen omana itsenään. Se kysyy mitä tarkoitan sillä. Sanon, että kun demontoitunut jostain syystä palaa aina sellaisiin asioihin, jotka on jotenkin satuttanut pahasti tai jääneet kaihertamaan vuosikymmeniksi, niin ne sitten on lopulta se, mitä ne elää vanhana uudelleen ja omien pappojen kohdalla se on ollut sellaista, että ehkä kaikki ei niitä tienneet. Tai että esimerkiksi toinen pappa ei ollut koskaan kertonut mummolle kuinka pahasti sen isä oli aina pahoinpidellyt sitä, vaikka oli asiasta vihjannut kyllä, mutta mummo on niin herkkä niin se oli varmaan nähnyt paremmaksi suojella sitä siltä tiedolta, niin sitten kun se dementoitui, niin se luuli olevansa 10-vuotias ja eli niitä asioita uudestaan läpi eikä tunnistanut ketään ja kysyi missä vanhempansa ovat ja sitten taas puhui niitä asioita ja eli niitä uudestaan ja vastasi kyllä kysymyksiin, mutta 10-vuotiaana itsenään. Ja toinen pappa dementoiduttuaan luuli olevansa sotasairaalassa ja oli kauhean ahdistunut ja puhui koko ajan siitä, että haavoittuneet pitää saada sisään, ja että niitä tulee liikaa ja ne ei mahdu mihinkään ja ihmisiä kuolee jos niitä ei keritä hoitaa ja kuolleet pitää kantaa ulos ja niin edelleen, ja sekään ei ikinä puhunut sodasta mitään ja oli sellainen peloton eikä ikinä säikähdellyt mitään tai ahdistunut, niin oli se mummulle varmasti aika surullista nähdä, mitä tunteita se oli joskus elänyt läpi ja tajuta, että se oli ihan syystä jättänyt puhumatta, jotta lapsienkaan ei tarvitse elää sellaisten asioiden keskellä. Sanon, että kai niitä esimerkkejä on pilvin pimein. S miettii hetken ja sanoo, että ties vaikka joku mummo ehtisi vielä potkaista dementoituneen miehensä pihalle kuullessaan mitä sieltä paljastuu ja nauraa. Nauran ja kysyn kertooko se susta jotain, kun ajattelet heti sellaista. Se väittää että ei ja nauraa. Sanon, että ehkä se on karmaa ja sitä, että jokainen saa lopussa tuomion teoistaan, mutta ei sittenkään ihan niin lopussa kuin yleensä luullaan. Alkaa naurattaa enemmän ja S sanoo, että siteerasinko juuri jotain raamattua. Nauran ja sanon, että en edes osaisi siteerata sitä. Tuntuu jotenkin levottomalta ja on kiva vaan olla. Muut on jo mökillä ja S:a ei huvittaisi pelata niiden kanssa eikä mennä uimaan. Kuiskaan, että karataan. Livahdetaan nopeasti kauemmaksi ja yritän ehkä 10 minuuttia viheltää hiljaa koiraa, jotta se tajuaisi tulla, kunnes se vihdoin muistaa makkaroiden haistelun sijasta kuunnella ja S:a naurattaa, että ne on varmaan koko ajan kuullut meidät ja nähnyt ikkunasta. Alkaa naurattaa ihan hillittömästi ja se sanoo hiljaa, että kamalaa. Sitten se kysyy, että mitä me nyt tehdään. Sanon, että joko mennään sinne rannalle tai juostaan takaisin ja sanotaan, että kengännauhat sotkeentuivat ja yritettiin viheltää niitä apuun. S sanoo hymyillen, että kun kummallakaan ei ole kengissä nauhoja, niin meidän on varmaan pakko mennä rannalle. Tuntuu todella levottomalta ja sellaiselta, että tulee ehkä jonkinlainen hepuli, kun lähdetään kävelemään. S haluaa, että mennään jonnekin kaukana olevalle rannalle, josta se tietää yhden kivan paikan. Tuntuu kivalta olla ulkona ja koirakin tykkää kävellä. Puhutaan kaikesta maan ja taivaan välillä ja on helppo olla. S:n mielestä on hyvä, että puhuttiin edellisellä viikolla asioista, se sanoo, että sillä on kivempi olo. Sanon, että niin minullakin. Hymyilyttää paljon ja se sanoo, että sen suupielet tulee kipeiksi, kun olen koko ajan sellainen hymytyttö. Sanon, että olen oikeastikin, niin mitä sille voi tehdä. Se sanoo, että se ei ole hymypoika. Sanon, että kaikki sellainen on paskaa. Se kysyy miksi. Nauran, että en viitsi edes aloittaa järjestelmistä puhumista, koska on kiva ilma ja ei jaksa puhua negatiivisista jutuista. Se kysyy, että inhoanko koulua ja koinko koulun kamalaksi, niin kuin kaikki lahjakkaat lapset yleensä. Hämmennyn enkä sano mitään. Se sanoo, että N kertoi sille, että olen mensan jäsen. Alkaa tuntua pahalta, tunnen kuinka jostain syystä punastun ja tuntuu ahdistuneelta enkä tiedä mitä pitäisi sanoa. Se kysyy eikö se saa tietää sitä. Sanon "et" ja se hymyilee ja sanoo, että tämä ei ole 40-luku ja että saan olla muutenkin kuin vain hymyillä ja kokata. Sanon että pidän hymyilystä ja kokkaamisesta. Ahdistaa. Se kysyy miksi menin niin vaisuksi. Yritän vaihtaa aihetta, mutta se ei halua. Sanon, että se ei ole hyvä asia. Se ei ole samaa mieltä. Sanon, että ns. lahjakkaat lapset ei koskaan opi tekemään henkistätyötä minkään eteen koska niitten ei ole tarvinut. S sanoo, että sehän on systeemin vika eikä yksilön, jos systeemi ei haasta ihan alusta lähtien samalla tavalla kuin muita. Sanon, että niin mutta ei siitä kukaan välitä, mensakin aika ajoin muistuttelee että suomalainen koulujärjestelmä on lahjakkaille lapsille täysin paska, mutta ei se ketään kiinnosta ja ilmankos koulukokemukset sitten on mitä ne on. On sitten oppinut ainoastaan fyysisen työn tekemisen kunnolla, kun sen on vanhemmat opettanut pienestä pitäen, mutta auta armias kun on pitänyt jotain pääsykoekirjaa lukea, niin ei koskaan tullut mitään. S sanoo, että niin varmaan kun olen päässyt hienoihin kouluihin. Nauran, että ei niissä mitään kirjojen ulkoaopettelua testattu. Se kysyy pitikö niihin lukea jotain, kerron että jotain matikkaa piti toiseen, mutta osasin sen lukematta tarpeeksi hyvin, että pääsin siitä koevaiheesta läpi.
S kysyy millaisia ne lapsuuskokemukset on sitten olleet. Sanon, että en tykkää kertoa sellaisista yhtään. Se kysyy miksen. Sanon, että en kerro itsestäni kuin ihan tosi läheisille ja en pidä siitä, että olisi paljon läheisiä. Se haluaa, että selitän. Sanon vaan, että olen huomannut, että kaikkein paras tapa pitää oma etäisyys ihmisiin on pakollisissa kanssakäymisissä vaan olla niin kuin olisi samankaltainen kuin ne, vaikka ne olisi ihan vitun ääliöitä, koska siten ei tarvitse antaa itsestä yhtään mitään ja ne paljastaa itsestään enemmän kuin uskovat ja sitten pääsee nopeasti eroon niistä pakollisista kanssakäymisistä. S sanoo, että aika ihmisvihamaista. Sanon, että en vaan jaksa liian suuria tuttavapiirejä ja kiinnyn ihmisiin todella hitaasti. Se haluaa edelleen tietää ja äh. Kerron, että olin kauhean innoissani kouluun menemisestä, mutta viimeistään toiseen luokkaan menessä olin ihan lannistunut ja pettynyt, koska se tahti oli niin tuskallisen hidasta ja siitä rangaistiin, jos teki omaa tahtia tai jos ajatteli itse. Kerron, että jouduin joskus kumittamaan koko tehtäväkirjan, koska olin tehnyt sen valmiiksi aina silloin, kun tehtäviä käytiin hitaasti yhdessä läpi. Siitä aina suututtiin, että häiritsee opetusta, kun ei kuuntele sääntöjä. Ja jos oli nopea, niin joutui istumaan joskus vaikka puolituntia paikallaan odottamassa, että muut on valmiita ja sehän on kuin jokin nurkassaseisomisrangaistus. Kerron, että kaikkein pahinta oli se, että opettajaa ei koskaan saanut kyseenalaistaa ja opettajan sana oli laki, vaikka se olisi ollut väärä. Kerron, että oltiin juuri oltu perheen kanssa San Marinossa ja valitsin San Marinon tehtävän aiheeksi ja tiesin ennestään kaikki vastaukset, kun muistin ne sieltä matkalta ja luin paljon kirjoja ennen sitä ja opettaja sanoi, että teen väärin ja pitää katsoa koulun kirjoista, enkä halunnut katsoa niistä, koska niissä oli eri tavalla kuin omissa kirjoissani ja mitä oppaat San Marinossa kertoi. Ja seuraavana päivänä toin ne kirjat ja näytin, että tässä on näin kuin tein ja se ei sanonut mitään, ei mitään selitystä, että miksi, vaan että "tee nyt niin kuin koulun kirjoissa äläkä ole hankala." Kaikkein pahinta oli joskus 6. luokalla, kun tuntui että lähtökohtaisestikin suhtauduttiin niin kuin johonkin kamalaan murrosikäiseen ja kun huomautin, että oppikirjassa on virhe ja navettajärjestelmien nimet on mennyt kuvaan ja tekstiin väärinpäin, niin vastaus oli vaan ei ole, vaikka ne oli ja joku poika, joilla oli myös iso maatila katsoi mua ja sanoi äänettömästi "onpas" ja pyöritteli silmiään. S sanoo, että tuollaista on, kun ne ei itse tiedä tarpeeksi ja lukee vaan kirjoista mitä opettaa. Sanon, että kyllähän se parani siksi juuri paljon yläasteella, kun se opetus oli pätevämpää, kun ne oli oman alojensa opettajia ja kun ala-asteella ei koskaan saanut mitään tukea, niin yläasteella ne jopa huomasi sitä "lahjakkuutta", mutta vähän myöhään kun ala-aste jo tuhosi innostuksen oppia kouluympäristössä ja yläasteellakin sai kokeesta kymppejä vaikkei lukenut mitään. Eikä silläkään mitään tehnyt, että lähestulkoon jokaisen aineen opettaja hoki, että olet niin lahjakas tässä ja sanoi, että tätä ainetta sinun pitää ottaa valinnaiseksi. S nauraa. Sanon, että se ei ollut hauskaa, kun ruotsinkielen opettaja suuttui kun en ottanut saksaa valinnaiseksi, vaikka se oli jauhanut niin paljon siitä, kuinka kielellisesti lahjakas olen ja kuinka helppoa mun on oppia se. Kun ei se ymmärtänyt, että kaikkien muiden aineiden opettajat jauhoi samaa ja joku tuli joskus sanomaan, että olen lahjakkain oppilas, jota se on koko uransa aikana opettanut ja se oli ainoa, joka antoi vastata vaikeisiin kysymyksiin aina välillä, koska se oli varmaan ainoa, joka huomasi kuinka petyin, kun ne asiat, jotka olisin tiennyt oli aina sellaisia, jotka opettaja selitti ja vain itsestäänselvyyksiä kysyttiin luokalta ja niihin oli tylsä vastata. S sanoo, että harmi etten syntynyt vaikka Intiaan, joissa lahjakkaat lapset siirretään omiin kouluihin, jotka menee nopeammin. Sanon, että ei siitäkään ole hyötyä, jos kukaan ei siirrä sinne ja 6 vuotta pidetään vaan ärsyttävänä ja näsäviisaana, kun ei hivele opettajien auktoriteettiä. S kysyy mikseivät vanhempani puuttuneet asiaan. Sanon, että ei se kai niille ole ollut yhtään erilaista tai poikkeuksellista, koska olen ollut niin kuin nekin on olleet lapsena, vaikka joskus muistan äidin pyöritelleen silmiään kun halusin kirjastoon, koska opettaja ei ollut antanut lainata pulpettikirjaksi Platonin Valtiota ja lainasin sen omalla ajalla ja luin kirjat 4 ja 6. S kysyy minkä ikäisenä ja kerron, että 11-vuotiaana. Se kertoo, että sen vanhemmat olivat tosi tarkkoja siitä, että ne käyvät sisarustensa kanssa hyvät koulut ja ne muutti siksi Helsinkiin. Kerron, että yksi lapsuudenkaverini oli myös Ressun koulussa ja tuntui että siinä oli eroa kuin yössä ja päivässä, kun itse joutui olemaan jossain paskassa kyläkoulussa, joihin saa vain jotain huonoja opettajia jos niitäkään, koska ne on jossain hevonkuusessa. S sanoo, että ehkä pitäisi osata arvostaa paremmin sitä, että on itse saanut hyvät mahdollisuudet. Nauran, että sen lapsuudenkaverin tuntemisen perusteella ressulaisilla ei ollut arvostuksen puutetta kouluaan kohtaan ja nauran. S sanoo, että sekös silloin ärsytti pientä kapinallista ja mistä luulen arvostuksen puutteen johtuvan. Kiusaan ja sanon, että ei kun kaikkia muita. S sanoo, että en kyllä ole laiska, koska käyn kahta koulua. Jatkan että "laiskasti". Se kysyy koska aion valmistua ja sanon, että ajallaan molemmista, ensin lyhyemmästä ja sitten pidemmästä. Se sanoo, että olipa vastaus ja nauran. Sanon, että en viitsi venyttää niitä, kun olen muuten venyttänyt asioita ja käyttänyt vuosia, joidenkin mielestä parhaita vuosia, johonkin epäolennaisen ajatteluun ja sängynpohjalla masenteluun ja nauran, jotta se ei ottaisi sitä tosissaan. Sekin nauraa ja huojentaa. Se sanoo, että en anna itselleni tarpeeksi arvostusta siitä, kuinka hienoa se on. Huudan, että ai sängynpohja ja nauran. Se sanoo, että ei. Sanon, että vanha perfektionistihan ei sellaista tee. Se sanoo miten niin vanha ja sanon, että ehkä en vanha, mutta kouluterveydenhoitajan diagnosoima. Sitä naurattaa ja naurattaa itseänikin kuinka päätöntä. Kysyn miksi me puhutaan vain musta, vaikka yritän säännöllisin väliajoin vaihtaa aihetta. Se sanoo, että se haluaa, koska kukaan ei vielä ole kertonut tarpeeksi. Se kysyy miksi "diagnosoitiin", kerron että siksi, että pidän painon samassa luvussa ja saan siitä tyydytystä. Ajattelen alkaa vastata tyhmiin kysymyksiin yhtä tyhmästi. Se kysyy miksi siitä saa tyydytystä ja sanon, että siksi koska naisläski on oksettavaa ja on niin hyvä, kun voi kontrolloida sitä. S nauraa ja kysyy mitä on naisläski, naisten läskiäkö ja miten se eroaa miesten läskistä. Kerron että siten, että esimerkiksi miesten pieni kaljamaha on hot, mutta läski naisella on oksettavaa. Se kysyy miksi kaljamaha on hot ja sanon, että se on sellainen huolettoman hot. Se kysyy onko sillä kaljamaha vai ei ja naurattaa. Sanon, että älä ole noin epävarma ja hymyilen katsomatta sitä. Se kysyy tykkäänkö syömisestä ja miksi teen niin ahkerasti ruokaa, se sanoo että se ei tunne ketään muuta, joka kokkaa aamiaisenkin joka päivä. Sanon, että ruoka maittaa paremmin kun sen on tehnyt itse ja se on terveellisempää. Sanon, että en itse niin aina terveellisyydestä välitä, mutta en koskaan syöttäisi sulle tai kellekään toiselle valmisteita tai puolivalmisteita ja olen siitä aika ehdoton. S kysyy haittaako mua se, että ne haluaa aina tulla mun luo, koska joudun aina tekemään niin kamalasti tarjottavaa, vaikka ei ne tarvisi, mutta toisaalta sen takia mun luokse on kuulemma aina ehdoton ykkösvaihtoehto. Nauran, että juuri yksi 90-vuotias sukulainen voivotteli sitä, että kun mun mummu laittoi aina niin suuret tarjoamiset, että miten hän saa meille yhtä hyvät, kun käytiin ja vaikka mummu on kuollut jo vuosia sitten se vieläkin voivotteli sitä, että kuinka paljon se aina laittoi tarjoamisia. S nauraa, että selkeästi sukua. Sanon, että sekin kääntyisi ehkä haudassaan, jos tietäisi, että ne tarjoamiset on aiheuttanut ajatuksia, että voikohan tulla käymään, kun sen pitää alkaa niitä tehdä. S sanoo, että ymmärtää vihjeestä, mutta ei silti tarvi kaikkea niin suuritöistä. Hymyilen. Sanon, että en kuitenkaan halua kuulostaa typerältä, koska sellaiseksi se aina leimataan, vaikka se ei sitä ole. S kysyy että miten niin leimataan, sanon että usein kuulee sitä, että se on fanatismia ja kaikki on vaarallista jos sitä syö liikaa ynnä muuta paskaa, mikä on ihan tyhmää, koska maailma ei toimi niin. Sanon, että esim. säilykkeissä on aineita, jotka ovat hormoneja ja niihin ei päde sama kuin perunaan, että jos syö tämän verran, niin sitä on sisässä saman verran, vaan hormonit toimii ihan eri tavalla. S sanoo, että se on ihan totta ja että oli juuri uutisista lukenut jostain kokeesta, jossa 3 päivää säilykeruokaa syöneen arvot jostain lisäaineesta oli kohonneet jotain 1400prosenttia ja olivat suurimmat koskaan mitatut. Sanon, että se ko. aine aiheuttaa sikiöille äidin syömänä sukupuolielinten mutaatioita. S sanoo, että se ymmärtää kyllä hormonien eron "tavallisiin" lisäaineisiin ja sanoo, että sen mielestä ihmiset on tyhmiä jos ne ei tajua, mitä ne syö. Sanon, että se on välittämistä, että on kunnon ruokaa. S kysyy olenko oppinut sen kotoa ja sanon, että se mummu teki aina, mutta äiti ei. Tai että se kyllä laittoi jotain ranskalaisia tai uunimakkaraa tai jotain muuta yhtä laiskaa ja kökköä ja tuntui aina siltä, että se ei oikeasti välitä kun se laittoi tuollaista jos laittoi ja halusin aina kovasti mummulle ja pyysin aina ruokaa ja se aina laittoi ja ehkä vähän äitiä torui siitä, että ei ruoki kunnolla. Nauran, että teen koirillekin kotiruokaa monesti ja ne saa aina jos on vaikka iso pala sisäfilettä, niin ne rasvakohdat ynnä muut riisijauhelihamömmön kanssa. S sanoo, että tykkää syödä ja syö ehkä liikaa, mutta kun urheilee niin tuskin sitä ikinä lihoaa. Sanon, että oman kokemuksen mukaan se ei ole urheilusta kiinni ja kerron, että meidän suvussa on äidinpuolella paljon himourheilijoita ja suomenmestareita yms. ja yhteinen trendin näyttää olevan niillä vanhana lihoaminen. S kysyy miksi ja sanon, että kai urheillessa tottuu syömään paljon ja sitten kun keho vanhenee ja vaikka jalat menee huonoksi ja liikunta vaikeutuu syystä tai toisesta, niin syömistottumukset on silti samat, etenkin vielä jos syö jotain epäterveellistä jatkuvasti niin kuin karkkia, limsaa ja rasvaisia ruokia, jotka ennen se urheilu poltti. S sanoo, että ehkä se on niin, paitsi jos urheilee vaan ulkonäön vuoksi ja nauraa. Sanon, että jotkut taas syö lähinnä ulkonäön vuoksi. Se nauraa ja sanoo, että hyvä pari. Urheilusta tulee armeija puheeksi ja sanon että sen koululaitoksen lisäksi armeija on toinen saatana, jonka lakkauttaisin heti. Se kysyy miksi, sanon että molempien päätehtävä on aivopestä ihmiset tottelemaan auktoriteettejä, jotta kansa on paremmin hallittavaa. S sanoo, että pitäähän kansaakin jotenkin hallita. Sanon että mielestäni helvetin pelko oli aikanaan parempi hallintakeino, auktoriteetille aivopeseminen johtaa pahimmillaan kansanmurhiin ja siitä on tehty testejä, että melkein kaikki testihenkilöt antoivat kuolettavan sähköiskun toiselle ihmiselle, joka oli näyttelijä, koska auktoriteettihahmo ja järjestelmä käski. Ne järjestelmät luo sellaisia hitlerin napinpainajia. S sanoo, että ehkä niin, mutta armeija opettaa myös hyödyllisiä taitoja, joilla pärjää elämässä ja kovissa tilanteissa. Sanon, että en ole ihan samaa mieltä, koska kyllä pärjätä voi ilmankin ja olisi pakko jos ei niitä taitoja olisi aiemmin testaillut. Kerron, että pappani veli ei käynyt armeijaa, koska niillä oli suvussa keuhkotautia ja silloin katsottiin se paremmaksi niin, vaikka pappa kävi kuitenkin. Ja se sen veli oli sodan aikana kotirintaman töissä ja oli sitten sanonut, että "ei helvetti, en varmasti kehtaa olla täällä kun kaikki muut on sodassa" ja värväytyi vapaaehtoisena rintamalle, vaikka mummu ja kaikki muut oli yrittäneet sanoa sille, että se on ihan yhtä arvokasta työtä. Ja se palasi sieltä hengissä ja pärjäsi hyvin. S sanoo, että ehkä se kuitenkin joillekin opettajaa jotain ja sanoo, että eikö ne olleetkin orpoja, joten minun suvussa saattaa olla ylikorostuneena itseoppiminen ja tekeminen. Nauran, että ehkä sitten niin. Se kysyy näkykö se lapsuudessa. Sanon, että kai se näkyi ja oli ehkä vähän enemmän sellainen Huvikumpu-fiilis kuin ehkä muilla, kun ne isovanhemmat asui siinä myös. Isällä ehkä vielä enemmän kuin itsellä. Olivat kuulemma joskus saaneet piirtää koko talon seiniin ihan mitä vaan sisarustensa kanssa, kun pappa aikoi tapetoida ja oli ennen sitä antanut kyniä ja luvan ja kaikkea sellaista, joka kyllä periytyy suhteellisen vahvasti, sanon että opin edelleen parhaiten itse tekemällä ja aina on sanottu, jos olen tehnyt jotain tyhmästi, että no tee valmiiksi, niin huomaat sitten itse, että kannattiko tehdä noin vai ei. S sanoo, että "ne jotka ei itse osaa, opettavat"-asenteen siis huomaa. Sanon, että ehkä niin sitten tai ainakin on aina saanut arvon omille aivoilleen eikä ole suhtauduttu kuin lapseen, jolle pitää sanoa mitä tehdä. Eikä mitään ole otettu liian vakavasti ja säännöt on olleet vähän niin ja näin. Kerron, että pappa oli kyllä ihan älyttömän kekseliäs. S sanoo, että niin ja mummo raukkasi sai olla mustasukkainen ihan vanhoilla päivilläänkin. Sanon, että kummasti se niitten vanhojen naisten määrä loppui, kun pappa kuoli. Sitä naurattaa. Sanon, että sitten joskus oli sillä tavallakin käynyt, että kylän naiset oli olleet koolla yhden järven rannalla, missä pappa oli töissä ja se oli nähnyt, kun yksi niistä tipahti laiturilta veteen ja juoksi sinne ja hyppäsi ihan suoraan perässä ja auttoi sen pois sieltä, kun se oli jäänyt pohjan mutaan kiinni eikä osannut kunnolla uida, niin siitähän se vielä lisäänty ja mummo kiroili, että pitikö kaikkien kylän naisten olla siinä, että sekin vielä. Itseänikin naurattaa. S hymyilee ja sanoo, että hassua. Sanon, että isällä ja sen veljellä on vähän samanlaiset oltavat siellä niitten vanhojen naisten kanssa, kun ne on niille "papan poikia". S:sää naurattaa ja se sanoo että ties vaikka muutan joskus itsekin sinne takaisin ja ne mummot on kertoneet lapsenlapsilleen, että tuo pappani lapsenlapsi pitää napata, se jatkaa että voin tehostaa vaikutusta vielä jollakin tyylilleni sopivalla tavalla esim. auttamalla haavoittunutta villikaurista ja ratsastamalla sillä alasti auringonlaskuun. En pysty kävelemään, kun naurattaa. Sanon, että miksi törmään aina noin sekaviin ihmisiin kuin sinä. S sanoo että on vain hyvällä tavalla sekava ja että minä olen kiltti anarkisti. Naurattaa liikaa ja sanon että kiltti anarkisti on kuin puhelias mykkä. Se sanoo ettei sekään määritelmä menisi täysin ohi. Mennään metsäpolun kautta, enkä ehkä uskaltaisi itse kävellä siellä niin hämärällä yksin, mutta se paikka on ihana ja syrjäinen ja sanon, että en tiennyt siellä olevan sellaista, koska se ei näy rannalta. Istutaan ja jutellaan ja keksin, että haluan mennä uimaan, koska on niin lämmin ja sanon että se ei saa katsoa ja otan vaan mekon pois ja menen uimaan ja koira hyppää heti perässä. Vesi on ihan älyttömän kylmää ja S sanoo, että rannassa on varmaan lämpimämpää. Sanon, että se ei saanut katsoa missä olen. Se sanoo, että kun jäi jo kiinni, niin ei ole syytä esittää enää tottelevansa. Nauran, että törkeää ja uin kauemmaksi, mutta vesi tuntuu aina vaan liian kylmältä ja on pakko tulla takaisin päin. Koira polskuttelee ympäriinsä. S sanoo, että kauniit alusvaatteet. Sanon, että se ei saa sanoa niitä alusvaatteiksi, vaan kokouimapuvuksi. Se nauraa ja sanoo, että ne ei menisi edes bikineistä. Mietin, että se on röyhkeä poika. Sanon, että on kylmää. Se nauraa, että kiitos jumala ja sanoo, että ainut lämmin paikka on ehkä hänen sylissään ja voi vilustumiseni estämisen vuoksi olla niin ritarillinen että riskeeraa omien vaatteidensa kastumisen. Tulen pois, istun sen viereen ja sanon, että en pidä lipevistä pojista ja nauran. Se sanoo ettei ole lipevä. Kuivaan itseni mekkooni ja se kysyy ajattelinko sen ihan loppuun asti ja antaa oman paitansa. Huomautan, että sinäkin päätit riisuutua ja sanon, että tuntuu normaalimmalta olla yhdessä vähemmän pukeissa. Se ottaa kainaloon ja sanoo, että ei aio olla pahoillaan siitä että tekee niin ja ehkä rikkoo lupauksensa siitä mitä puhuttiin etenemisestä ja ajasta. Sen kainalossa tuntuu kivalta ja katsellaan järvelle. Sanon, että se on silti röyhkeä. Se vaihtaa aihetta ja sanoo, että koirani on hyvä uimaan. Sanon, että en näe veteen asti, uiko se perhosta. S sanoo, että ei kun sammakkoa. Käsken sen takaisin ja se tulee viereen rapsuteltavaksi. S sanoo, että se haisee kummallisen vähän märältä koiralta. Sanon, että niin sekin ja sitä naurattaa. S sanoo, että ei ole mikään rakki, vaikka aina kuvittelen niin. Se kysyy luotanko siihen, hymyilen vaan eikä tee mieli vastata. Se sanoo ettei aina tiedä mitä ajattelen jos en kerro ja kuten huomaan sillä on monesti mennyt liiallisiin pessimistisyyksiin sen pohdinnat. Sanon, että en tiedä. Se kysyy tykkäsinkö siitä silloin, kun viime vuoden loppupuolella tavattiin. Sanoin, että ihastuin kyllä siihen silloin kun N esitteli ja juteltiin enemmän, mutta omalla tavallani. S kysyy mikä on omalla tavalla. Sanon etten ikinä välitä ihmisistä kovin paljoa ellen ensin ehdi kiintyä niihin ja niiden pitää tuntua turvallisilta ennen kuin oikeasti tuntuu miltään. Ei puhuta mitään. S sanoo, että olen omituinen. Se sanoo, että kenenkään muun kanssa ei tunnu siltä, että mitä enemmän niitä yrittää oppia tuntemaan, sitä enemmän kysymyksiä herää. Sanon, että opithan sinä juuri, että olen oman määritelmäsi mukaan kiltti anarkisti. Se sanoo ettei tiedä edes perusasioita. En ymmärrä että mitä. Se kysyy lempiruokaa, sanon että hedelmät ja se sanoo, että ei mielestään tiedä edelleenkään lempiruokaa. Nauran ja se kysyy lempiväriä sanon, että liian vaikea, kaikki on ihania. Se kysyy lempikirjaa ja sanon, että pidän vaikka pahan kukista ja sen mielestä se ei taaskaan saanut yksiselitteistä vastausta enkä ymmärrä. Se kysyy elokuvaa ja sanon, että en voi sietää hollywood-paskaa, mitä tulee joka tuutista, mutta se ei kuulemma vastaa kysymykseen ja se haluaa tarkennusta ja sanon vaan, että pidän taidelyhäreistä, koska se haluaa vastauksen. Se kysyy lempibändiä ja nauran, että ollaan kuvallistuneella 2000-luvulla, musiikki on täysin kuollut. Sen mielestä en osaa selkeästikään vastata ja se nauraa ja kysyy miten niin. Sanon, että kulttuuri on kuvallistunutta ja musiikki mennyt alaspäin Edisonin jälkeen, kun ihmisten ei ole enää tarvinut elää niin hämärässä ja korvat on siitä johtuen rappeutuneet ja silmät vieneet vallan. S nauraa. Kysyn eikö se muka huomaa jotain pientä epäkehitystä kun miettii kuinka tullaan Bachista ja Beethovenista Lady Gagaan ja Justin Bieberiin. Sanon, että en voi kertakaikkiaan sietää kaupallisesti yms. kuvallistunutta musiikkia, koska olen "puhdas taide"-natsi. S haluaa tietää, mitä on kuvallistunut musiikki. Sanon, että juuri sitä sellaista, missä imago on tärkein ja levyjen ja sivujen ja lehtien kannet pitää olla täynnä kuvia ja musiikki todella on kuollut, koska se on muuttunut kuviksi ja imagoksi eikä kuluttajia varmaan edes kiinnosta se musiikki, vaan ne kuvat ja imagot ja se on ällöttävää. S sanoo, että ehkä sille pitäisi keksiä uusi nimi. Sanon, että olen samaa mieltä, kaikki on tässä maailmassa kuvataiteilijoita. Sanon, että joku teoreetikko on sitä mieltä, että musiikki on puhtain taidemuoto, koska se voi olla täysin abstraktia, niin ehkä se ei ole ihmekään, että se on ensimmäinen kuoleva asia. S sanoo, että ei se nyt kauhean natsinen mielipide ollut, etenkään kun se tulee niin lempeästi hymyilevästä suusta. Nauran, että kyllä se on natsimielipide. Nauran, että jos saisin päättää, laittaisin ehkä kaikki taiteiden halveeraajat eli henkilöitä ja kuvia palvovat ääliöihmiset keskitysleireille, niin musiikkikin olisi hetken vähän puhtaampaa. S nauraa, että ei koskaan tiedä milloin olen oikeasti tosissani ja epäilee, että se ei kuitenkaan toimisi. Sanon, että ei varmaan niin, jos itsekin muistan jotain koulututtuja, jotka palvoi jotain Slipknotin jäseniä juuri sellaisella ärsyttävällä, iik se koski mua, se on niin jumala ja iiiiiihana-tyylillä, että jos ei sellaisten naamareidenkaan pitäminen auta ja koko kuvienpalvomiskulttuuri on jo jopa keski-ikäistynyt, niin aika suuressa suossa on puhdas taide. S:aa naurattaa ihan liikaa. Se sanoo, että ehkä ihmiskunta pitää palauttaa sinne 1800-luvulle, niin kuvallistumisella ei pitkälle pötki, kun kaikki on tekstiä, paitsi valokuvat, joita teidän suku hautailee, koska sukuun ei kelpuuteta ketä vaan. Sanon, että älä ärsytä ja nauran. S sanoo, että olen sen mielestä kohtelias, vähän ihmisyyteen kyllästynyt huomaavainen ja kiltti anarkisti. Sanon, että olisin mieluummin se puhelias mykkä. Sen mielestä en edelleenkään vastannut kysymykseen. Huokaisen ja sanon, että no en sitten pidä kuin John Cagesta. Se sanoo, että tuntuu, että vastaisin vaan jotain, koska on pakko. Kysyn onko vai pakko ja hymyilen. Jatkan, että mielestäni ihmisiä oppii tuntemaan ajan kanssa ja se on hyvä asia. Sanon, että se on lempiasiani, että kuluu paljon aikaa ja oppii tuntemaan asioita luonnostaan. S sanoo, että toivottavasti tiedän jo pikkuhiljaa tarpeeksi, että osaan päättää, että tykkäänkö ja nauraa. En sano mitään, mutta hymyilen sille. S sanoo, että on tyytyväinen, että on kuullut outoja mielipiteitäni. Sanon, että se on kummallinen. S sanoo, että minun kanssa on kauhean helppo olla, mutta samalla jännittävää ja tuntuu koko ajan, että olisi reunalla. Sanon etten ymmärrä mitä se puhuu. Se sanoo, että voisi arvella sen kulkevan suvussa ja ymmärrän siitä tai sitten en.