Nimetön

Käyn kylässä V:n luona ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ja kaikki on niin kuin ennenkin. Se sanoo, että olisin saanut tulla aiemmin, kun kerrankin asutaan niin lähellä. Muistellaan kesää 1993 ja kesää 1995. Nauran kippurassa kun se muistelee sitä, kun opetti mut lyömään. Sanon, että kaikkien sietäisi vieläkin varoa, koska en ikinä unohda hämätä toisella kädellä ennen kuin isken toisella. Sitä naurattaa ja se on varma, että en koskaan olisi lyönyt ketään, vaikka se olisi yllyttänytkin. Kysyn miten sen käsi nykyään voi ja se sanoo, että se on ihan paska eikä voi juuri urheilla enää. Sanon sille, että onneksi olen sen luona, jos vaikka murtovaras tulee ikkunasta, niin on ainakin joku, joka voi hakata sen. Nauretaan ja tuntuu ihan samalta kuin lapsina. Se sanoo, että olen ehkä ainut, jota se uskalsi treenata myös sillä paskalla kädellä, vaikka se silloin vuosia sitten olikin vähän vähemmän paskempi kuin nyt. Sanon, että törkeää ja se nauraa. Sanon että äiti ja mummo ei ikinä olleet varmoja laihduttiko se oikeasti urheilun vai sittenkin tyttöjen vuoksi. V:tä naurattaa ja se sanoo, että tytöt on aina tykänneet siitä jokaisessa painoluokassa. Nauran, että en epäile. Käyn katsomassa sen parveketta ja se sanoo, että jos olen niin kuin sen mummo, että käyn katsomassa pölyjä joka nurkasta, niin se heittää mut ulos. Sanon, että sen mummo on paras ja kysyn muistaako se kun löydettiin joskus lapsena sen luota yksi ihan siivoamaton nurkka ja otettiin siitä valokuva. Se ei muista ja taas naurattaa. Vannon, että mulla on se valokuva vielä jossain. Se ei usko, että sen mummolla on koskaan ollut pölyä missään. Sanon, että omalla mummollani vielä vähemmän ja sitä naurattaa.
Se sanoo, että on harmi, että asuttiin aina niin kaukana ja on nykyäänkin nähty niin harvoin. Jutellaan kaikenlaista ja se kertoo, että erosi avoliitosta melkein vuosi sitten ja että se ei ollut se tyttö minkä olen nähnyt ja että ne taas erosi jo ajat sitten. Nauran, että se ei ikinä opi sitoutumaan kunnolla ja sillä on naismurheita edelleen yhtä paljon kuin 10-vuotiaanakin. Se sanoo, että naiset on liian ihania. Naurattaa ja sanon, että en vaan ymmärrä. Se sanoo että ei itse ymmärrä, että mitä näen miehissä ja etenkään siinä Matissa. Sanon, että Matti on kuollut. Se sanoo, että kuuli siitä jotain kiertotietä ja on pahoillaan. En viitsi olla surullinen ja nauran, että naisissa ei ole mitään kiinnostavaa ja että vastakohdat on vetovoimaisia. Se sanoo, että naiset on kauniimpi sukupuoli. En ole samaa mieltä ja sanon, että se ei eläinmaailmassakaan pidä paikkaansa, koska vaaralle alttiimmat on aina hillitymmän näköisiä. Se jatkaa, että sorsissa. Sanon, että tarkkaan silmääni myös ihmisissä. Sanon, että pidin Matista ja tulee hiljaista. Se sanoo etten koskaan oppinut luottamaan tyttöihin, kun ne kaikki tytöt joita tunsin oli selkäänpuukottajia ja pidin Matista vain siksi, että se ei koskaan välittänyt kenestäkään niin paljon että olisi puukottanut ketään selkään. Tuntuu yhtäkkiä vähän pahalta. Sanon, että kaipaan sitä aikaa. Se sanoo, että pitää kasvaa joskus aikuiseksi, pikkusisko. Tunnen kyyneleen silmäkulmassa ja tekee mieli vaihtaa aihetta ja sanon, että mummo oli aina kauhean huolissaan, että löytääkö se omaa alaa. Sitä naurattaa ja se sanoo, että alan vaihto oli paras asia mitä on elämässään tehnyt. Sanon, että en nähnyt sitä kertakaan, vaikka oltiin samassa koulussa vuosi. Se sanoo, että se ei muista, että sillä olisi koskaan ollut mitään siinä rakennuksessa, missä minä olen. Se sanoo, että on iloinen, että pääsi yliopistolta homehtumasta ennen kuin on jo täysi ikäloppu. Nauran, että ei se nyt niin vanha ole. Se sanoo, että ei ole koskaan tykännyt opiskelusta ja on aina halunnut vaan tehdä töitä. Se sanoo, että kuuli siitä, että Matti on kuollut sanoilla "kusipää on delannut". Sanon, että ei se ollut paha ihminen. Se sanoo, että tunnen aina älytöntä tarvetta puolustella poikia tai ainakin poikia, joista pidän. Väitän etten tunne. Kysyn tunteeko se itse sitten yleisestikin tarvetta puolustella tyttöjä. Se nauraa ja sanoo, että tuntee nykyään kovasti tarvetta, että joku pesisi pyykkiä, laittaisi ruokaa ja sen saisi ottaa sohvalla kainaloon. Se jatkaa, että on kauhean surullista joskus, kun tekisi vaan mieli viettää laatuaikaa ja edes koti-iltoja eikä ole ketään. Sanon sille, että ei yksinäisyys kestä ikuisesti ja kaikkea osaa aina arvostaa paljon enemmän sen jälkeen, kun on ollut yksinkin. Se sanoo, että se tuntuu silti ikävältä nyt. Sanon, että itkin itse joka yö ensimmäisenä talvena, kun oli toinen siinä vieressä ja se tuntui niin lämpimältä ja sen kainaloon pystyi kietoutua ihan täysin eikä joutunut palelemaan koko yötä, kun oikeasti muutamassa kymmenessä minuutissa tuli lämmin, toisin kuin koskaan ennen, niin itkin sitä lämpoä, ihan vammasta. V sanoo hymyillen, että mikä eristeetön helvetinloukku se Chicago on ollut. Naurattaa ja sanon, että juuri se. Se sanoo, että jos siellä kuitenkin jäädyin kainalossa, niin ehkä vika on kaupungissa. Sanon, että yksikään poikaa ei koskaan käynyt siellä niin en tiedä, vaikka siellä jäätyisi saunassakin. V hymyilee, että niin tietysti. Sanon, että voin tehdä sille ruokaa, jos se yhtään lohduttaisikin, vaikka olenkin vaan sukulaistyttö. V sanoo, että ajatus on tärkein ja lihapullat. Käyn katsomassa sen kaapit eikä niissä tietenkään ole juuri mitään ja käyn nopeasti tien toisella puolella kaupassa ja se vielä sanoo, että ei tarvitse ellen oikeasti halua. Se istuu sohvalla, kun yritän löytää kulhoja ja pannuja sen keittiöstä ja nauraa, että muistaa, kun joskus lapsina yritettiin tehdä jäätelöä ja se ei muista maistaneensa mitään yhtä hirveää. Naurattaa ja sanon, että kissatkaan ei suostuneet syömään sitä. V sanoo, että kävi Forssassa. Alkaa naurattaa ihan liikaa ja se sanoo, että tervettä, jos pelkkä Forssa naurattaa. Yritän vakavoitua ja kysyn miksi. Se sanoo, että ajoi ohi ja kävi siellä kaupassa ja hyllyt oli ihan tyhjiä. Nauran, että ehkä forssalaiset on alkaneet karppaamaan. V nauraa, että ei ketkään muut ole varmaan koskaan karpanneetkaan kuin forssalaiset. Naurattaa ihan liikaa ja ruuanlaitosta ei meinaa tulla mitään. Sanon, että ajattelin, että tuulipukua ei tarvitse enää keksiä uudelleen, mutta sitten joku keksi karppaamisen. V väittää, että ei ole ikinä nähnyt kassajonossa ketään voi-liha-kanamuna -ihmistä, joka ei olisi lihava tuulipukuihminen ja jatkaa, että karppaaminen on lihavien tekosyy syödä voita. Kysyn missä Forssassa se oikein asuu, jos se on ylipäätään nähnyt karppaajia kaupassa. Sanoin, että nauroin sitä joskus, kun meidän kaupasta ei ikinä ollut mikään voi loppunut, mutta äidin kaupasta oli aina ja ne asuu siellä jossain missä lie Forssassa. V nauraa, että Forssa 2. Sanon, että Uudenmaan Forssa. Tuntuu ihan väsyneeltä ja sanon, että meillä on tosi huonot jutut ja se lisää, että niin kuin aina paitsi sulla. Sanon, että se on kiltti vaan siksi, kun teen sille ruokaa. Se sanoo, että on aina ollut mulle kiltti. Tuntuu ihan samanlaiselta kuin lapsina ja vaikkei olla nähty kunnolla aikoihin, sen kanssa on ihan samanlaista puhua kuin aina ennenkin. Se kysyy pääsinkö siitä leirintäaluehuutelijasta eroon. En muistanut enää koko asiaa ja alkaa naurattaa ja sanon, että ainakin se naurattaa nykyään. Se sanoo, että vittu mikä ääliö, luikki siellä aidan takana ja huuteli muminoitaan. Alkaa naurattaa pahasti ja tuntuu, että muistan sen liian elävästi. V sanoo, että mun olisi pitänyt ainakin ihan vaan sen ääliön takia tulla kyytiin, niin se olisi voinut ajeluttaa mua edes sen leirintäalueen ympäri kerran, vaikka en pidempää kyytiä olisi tarvinut. Naurattaa aina vaan enemmän. Nauran, että lähdin bussilla helvettiin sieltä. Se sanoo, että olisi halunnut heittää ja nauran, että olen ollut lapsena sen polkupyörän kyydissä. Se sanoo, että mikä senkin ongelma oli. Sanon, että ei ole kivaa puhua ikävään sävyyn ihmisistä ja tiedän paremmin kuin että tekisin niin, mutta jotkut vaan on sellaisia, että pinna niiden suhteen on täysin katkennut ja parempi sitten ehkä, että ei sano mitään. Se sanoo, että tietysti saa sanoa, jos joku on perseenreikä. Sanon, että en niin kauheasti tykkää puhua sellaisesta, mutta ehkä se vaan on joskus pakko todeta, että joku kourallinen ihmisiä vaan on. V nauraa, että ne Matin kanssa suostutteli varmaan puoli tuntia, että suostuin kirjoittamaan bussipysäkin seinään lyijärillä, että se niitä kirjeitä lähetellyt Annika on ääliö. Sanon etten muista mitään sellaista. V sanoo, että olin niin raukka, kun halusin aina olla ihan kaikkien kanssa kaveri. Sanon, että enpäs halunnut. Se sanoo, että halusinpas ja että sain jopa Matin tykkäämään itsestäni. Sanon etten ole niin varma tykkäsikö se ikinä. V sanoo että jos se jostain tykkäsi.. kysyn mitä mausteita se haluaa kastikkeeseen vai saanko tehdä niin kuin haluan. Saan tehdä niin kuin haluan. Se käskee kertomaan kaikista ääliöistä, niin se voi taas suostutella töhrimään bussikatosta. Hymyilyttää. Sanon, että ei ne lyöntiharjoituksetkaan kovin pitkälle ole auttaneet ja hymyilen. Se sanoo, että olisi ne auttaneet, jos joku mies olisi ahdistellut. Nauran, että auttaa ketä auttaa, itse en ole osannut kuin jäädä paikoilleni ja on tehnyt mieli alkaa itkeä enkä ole muistanut edes käsiä. Naurattaa ja V sanoo, että en pärjää ilman sitä ja Mattia. Nauran, että Matti nyt ei koskaan tehnyt muuta, kuin jätti yksin aina sopivin väliajoin. V sanoo, että on kuullut että teen samaa itse ja häivyn aina paikalta sanomatta yhtään mitään ja väitän tulevani, mutta en tulekaan. En tiedä mitä pitäisi sanoa ja en osaa sanoa mitään. Kysyn onko se tykännyt asua sillä kadulla ja se vastaa, että ei ja naurattaa taas. Sanon, että onpa perusteellinen vastaus. Se sanoo, että haluaisi kunnon terassin. Sanon, että itse kaipaan puutarhaa. Se sanoo, että eikö minulla enää ole sitä taloa. Vastaan, että on, mutta ei siellä voi koko aikaa olla. Se kysyy aionko muuttaa sinne joskus ja sanon, että olen ajatellut niin kun koulun saa tehtyä. Se sanoo, että ajatteli aina etten haluaisi asua niin isossa kaupungissa. Sanon, että tykkään siitä kyllä ja siellä talossa on niin iso puutarha niin ehkä se korvaa sitä. V sanoo, että itse muuttaisi nykyään vielä enemmän maaseudulle. Nauran, että se ajatuksissaan kultailee jotain lapsuuden idyllisiä kesiä. Sitä naurattaa ja se sanoo, että niin tietenkin. Se jatkaa, että maalla on rauhallista ja voi mökilläkin sekoilla oikein olan takaa eikä kukaan kuule. Nauran, että sellaisesta en tietäisi mitään. Se sanoo, että en tietenkään kun olen sellainen kiltti. Se kysyy onko meillä vielä se mökki. Sanon, että on mutta en ole käynnyt siellä juurikaan, paitsi putsaamassa rännejä lehdistä jne. Sen mielestä se on kiva paikka. Nauran, että olen päättänyt, että ensitöiksi kun valmistun, hommaan suomenlahden saaristosta yhdestä tietystä paikasta kesämökkitontin ja venepaikan kaupungista ja en tiedä mitä sille mökille pitäisi tehdä. V nauraa, että varmaan jättää rapistumaan nauran, että käynhän nytkin putsaamassa rännejä ja kattoa. Sanon, että inhottavaa, kun ei sitä voi myydä kun se on sellainen tunnearvollinen, mutta moni voisi sen haluta, kun se on sitä aluetta ja ne on kysyttyjä. V sanoo, että täytyy pitää sitä niin kauan, että on kaksi lasta ja toinen saa toisen ja toinen toisen. Nauran, että harmi vaan, että en halua lapsia. Se kysyy miksi ja sanon, että en tiedä mitään tylsempää kuin se, että toistaisi vaan tylsiä asioita, mitä "kuuluisi" tehdä. Se kysyy olenko oikeasti niin vakaasti päättänyt ja nauran, että ehkä ellei ole pakko kohteliaisuudesta koskaan suostua kenenkään haluihin, jotta ei pahoita jonkun toisen mieltä. Se nauraa, että no ei ainakaan siksi ja sanoo, että olenkin aina ollut vähän outo kun en suunnittele kuin jotain mökin rakentamista. Nauran, että niin suunnitteluhan on helppoa, mutta saa nähdä kun pitäisi ottaa kirves käteen. V nauraa, että niin kun mulle ei kelpaa kuin itsetehty. Sanon, että omituisille ihmisille kelpaa vain jotkut helvetin talopaketit. V nauraa, että meinaanko, että vanha isäni rakentaa sen. Sanon, että se kyllä edelleen rakentelee kaikkea, että älä vanhottele. Nauran, että sitä haittaa jos projektit loppuu ja sen tarvii väkisin keksiä niitä lisää. V nauraa. Sanon, että ei kun kysyn siltä vaan neuvoa ja teen itse. V sanoo, että tarvitsen kätevän poikaystävän. Nauran, että kummallisesti törmään aina ihan muilla tavalla käteviin. V nauraa, että kätevä lukemaan ei ole sama kuin kätevä. Kysyn käykö sen mummu ja pappa vielä kahdestaan mökillä. Se sanoo, että sen isä menee aina mukaan ja ne ei haluaisi sitä, mutta niille ei anneta vaihtoehtoa. Sanon, että julmaa. Se kysyy että luulenko, että ne tarvitsee romanttista kahdenkeskenaikaa ja molempia naurattaa. Sanon, että mummunsa löisi meitä kepillä jos kuulisi. Se kysyy onko minulla ketään, ketä lyödä kaulimella ja nauran, että yhtä hauskaa. En voi uskoa, että sillä ei ole yhtään vuokaa ja täytyy taiteilla omenapiirakka syvään lautaseen. V kysyy uudestaan ja sanon, että olen ollut vähän epäileväinen, koska olen varmaan jonkun vuoden ollut pelkkä ääliömagneetti enkä ole tavannut ainuttakaan järkevää ihmistä missään yhteydessä, niin en ole varma voiko siihenkään luottaa ja naurattaa. Kerron V:lle S:stä ja se haluaa oikean selityksen. Sanon, että kaikesta H:n kanssa on vaan niin vähän aikaa, että en missään nimessä ole halunnut yhtään mitään tähän ja olen sen sille sanonutkin, mutta ehkä olen saanut vähän liian vähän tilaa, niin ei tunnu että aika kuluisi oikein. V nauraa, että mun tila on normaaleille ihmisille vaikea mieltää, kun se on niin suuri. Sanon, että miten vaan, mutta kuitenkin niin. V sanoo, että ei se ainakaan ääliöltä kuulosta. Nauran, että en nyt niin ajattelekaan. Sanon, että ehkä se vaan on vähän erilainen esim. viihdetavoiltaan ja en oikein tiedä aina miten pitäisi olla. V sanoo, että hyvin kaikki menee, vastaan että katsoo nyt ja että en vaan yhtään tykkää tutustua uusiin ihmisiin, välttelen sellaista viimeiseen asti. Se nauraa, että kiinnyn liikaa vanhoihin. Sanon, että se on normaalia ja on vaikea kaivata uusia ihmisiä elämään, jos kokee niin, paitsi jossain normaaleissa ympyröissä niin kuin koulussa. Se nauraa, että ymmärtää, että kaipaan Mattia, jos en mukamas ole saanut tarpeeksi tilaa. Sanon, että en kaipaa Mattia. Se sanoo että ei siinä ole mitään pahaa. Sanon, että kaipaus on ehkä negatiivinen tunne ja en ajattele menneisyyttä negatiivisesti. Korkeintaan positiivisesti, jotta muistaa ihmiset hyvällä ja niiden hyvät puolet ja kaikki negatiivisetkin asiat hyvällä. Se ei ole ihan samaa mieltä. Nauran, että aika vaikea kaivata sellaista, että se näyttää taas siltä, että ei tiedä mitä sen isä on tehnyt ja sitten se vaan häipyy ja sitä ei löydä enää mistään. V sanoo, että ainakin yritin auttaa sitä. Sanon, että en tiedä yritinkö vai onko sekin vaan jokin magneetti että vedän puoleeni sellaista. V sanoo, että mulle on helppo puhua ja että näytän aina siltä että ymmärrän, niin ehkä siksi on helppo aloittaa. En osaa sanoa mitään. V sanoo, että varmasti kaipaan sitä ainakin silloin, kun tuntuu ääliömagneetilta. Nauran, että hyvä on myönnän sen mieliksi, että silloin ja sanon, että elämä nyt on sellaista, että kaikkea tapahtuu ja katoaa ja asioita voi kaivata enemmän tai vähemmän eikä ne välttämättä jää päälimmäiseksi, aina tapahtuu lisää asioita ja jotkut jää mieleen eri tavalla kuin toiset ja että kaikesta ei välttämättä halua edes puhua, jos ääneen muistellakaan, koska ne on sellaisia asioita. V sanoo, että niistä jutuista pitää puhua. Sanon, että en puhunut edes siitä sanallakaan kenenkään kanssa sen jälkeen kun Matti kuoli enkä mennyt hautajaisiin. V on sanomassa jotain, mutta sanon, että tarpeeksi siitä ja jutellaan jostain iloisemmasta. Se kysyy mitä ääliöitä ne ääliöt on olleet. Sanon, että sairaita ääliöitä. Se haluaa, että puhutaan niin kuin tytöt tytöille ja naurattaa ja sanon, että sen pitäisi tietää paremmin. Se nauraa, että yritti vaan ärsyttää. Sanon, että en tajua koko konseptia. Kerron sille muutamasta ja sitten sen, että olen saanut selville mitä H:n eksä on puuhaillut. Se on ihan järkyttynyt ja kysyy että mitä hemmettiä olen tehnyt, että ihmiset on niin sekavia ja sanon, että en todellakaan tiedä eikä se varmasti sen osalta liity edes H:n tai mihinkään katkeruuteen siihen liittyen koska en voi kuvitellakaan niin ja ainut asia mitä tulee mieleen on se, että kun mulle on kerrottu, että olen sen H:n eksän kanssa ollut 10 vuotta sitten samassa koulussa, vaikka en millään muista sitä, en ulkonäöltä enkä nimestä, niin se on kuulemma ollut ihastunut yhteen poikaan siellä, joka oli mun luokalla, vaikka seurusteli silloin H:n kanssa. Ja ainut mitä keksin on se, että vanhojen tansseja kun muistelen, niin muistan, että ihan älytön määrä tyttöjä pyysi sitä poikaa pariksi ja se oli sanonut ei ja tiedän sen, koska kaksi omaa kaveriakin oli pyytänyt sitä ja se oli aina sellainen, mistä kaikki tytöt puhui pukuhuoneessa ja blaablaa, niin se juoksi mut joku päivä kiinni kun olin kävelemässä kotiin ja kysyi osallistunko vanhojen tansseihin ja ajattelin vaan tosi khuulisti sanoa, että en ole edes kerinnyt miettiä koko asiaa vielä ja se siinä sitten käveli mun kanssa ja kyseli, että jos voisin nyt miettiä, kun voisinko olla hänen parinsa jos osallistun ja sanoin, että no voin kai sitten osallistua, kun parikin olisi jo valmiina ja meillä oli ihan hauskaa niissä tansseissa ja oltiin sen jälkeen silleen kavereita, että se tuli aina juttelemaan kaikesta, niin jos se on se syy miksi se on sellainen plus H. V:n mielestä silti ihan sairasta. Sanon, että kun muutin H:n luokse, niin se oli se sama asunto, missä se oli asunut, niin se tiesi kaikkea niin kuin esim. ip:n. Sanon, että tiesin kyllä, että se on vähän sellainen no-life joka vaan roikkuu netissä ja jolla on hirveä tarve hakeutua mukamas auktoriteettisiin tehtäviin, jotka on vaan naurettavia eikä auktoriteetti kenenkään silmissä, mutta aika shokki silti. V sanoo, että anna sellaisten luusereiden olla ihan omassa paskassaan. Sanon, että en välitä hittojakaan, on vaan tosi ärsyttävää, kun ihmiset on sellaisia. Jatkan, että samalla kun kaikki se selvisi niin sain sitten vielä tietää senkin, että ne ääliöt tuntee yhden toisen superääliön, joka on jollain ihan sairaalla tavalla pakkomielteinen jostain tutusta. Ja kun ne kaikki siellä juttelee keskenään, niin hienoa. V sanoo, että luuseripossujenmarttatorttakerho. Naurattaa. Kysyn, miksi ne on aina ne kaikkein suurimmat ääliöt, jotka ei edes tajua rivien välistä selvää "fuck off"-vihjettä. V sanoo, että sehän niistä juuri tekee ääliöitä ja ne ihmiset, jotka ei ole ääliöitä tajuavat jo sisäsyntyisesti olla huolissaan siitä, että onko niiden seura kaivattua vai ei. Sanon, että se on ihan totta, että yleensä kaikkein mukavammat ihmiset ovat ilmaisseet pelkonsa, että eivät tuppaudu ja ne kaikkein ärsyttävimmät juuri tuppautuvat ja onkivat tietoa eivätkä tunnu tajuavan, että jotakuta ei niiden seura välttämättä kiinnosta ja sitten pitää itse jaksaa se tarpeeksi selvästi suoraan sanoa. Nauran, että mutta olkoot omassa vammaisuudessaan ja en jaksaisi tuhlata edes ajatusta niihin. Jatkan, että äläkä sano, että nyt taas kaipaan Mattia, joka ei tekisi yhtään mitään paitsi kävisi ehkä panemassa jonkun siskoa ja unohtaisi kaiken. V nauraa ja sanoo, että surullista. Sanon, että ei se minusta ole surullista, se vaan oli sellainen. Jatkan, että parempi niin, että kaikki oli sillä tavalla selvää, että tarvitsi vain välittää siitä siten, että kantoi huolta. V sanoo, että ei osaa sanoa siihen kauheasti, kun ei enää ollut siihen aikaan maisemissa ja ei ole koskaan ollut ihan selvillä mitä meidän välillä tapahtui. Sanon vaan, että se "kävi panemassa jotain punkkarityttöä Mustamäellä" niin kuin asian ilmaisi silloin, eikä peitellyt ikinä asioita millään tavalla, niin en varmaan ollut sille koskaan vihainen ja olin vaan huolissani enemmänkin, mutta ei meidän välillä luonnollisestikaan voinut enää sen jälkeen mitään olla, vaikkei aikasemminkaan sen enempää ollut, vaikka se ehkä joskus tavallaan oli sillä lailla, että olisi niin kuin halunnut, että asiat olisi toisin, mutta sekin kyllä tajusi sen ihan hyvin miten asiat oli ja että ei ne enää voineet olla muuten eikä sitten vaan enää kauheasti nähty, aina vaan tosi satunnaisesti ja se näytti aina vähän surulliselta ja olin tosi huolissani. En tiedä miltä tuntuu. V sanoo, että ei tarvi kertoa siitä kun se kuoli, jos se tuntuu pahalta ja jatkaa, että kuuli siitä enemmän joltain joidenka tuttuja oli siinä ensipartiossa. Sanon, että sen omenalautaspiirakkakin on valmis ja se sanoo, että se näyttää paistettuna melkein normaalilta. Nauran, että "olet lähes normaalin näköinen" tuntuu siitä omenapiirakasta varmaan hyvältä. Se nauraa, että ihan kuin äitini suusta. Nauran, että ei se vaivaudu nykyään sanomaan edes "lähes normaaliksi". V nauraa, että olen aina ollut ihanan jalat maassa -ihminen, että se välillä vahingossa tulkitsee sen pessimismiksi. Nauran, että en ole pessimisti. Kysyn koska se tulee käymään mummolla, koska se niin tykkää siitä ja se on sen lempisiskonpojanpoika. Se nauraa, että varmasti kun ei sillä ole muita sellaisia. Jätän sen syömään jälkiruokaa ja sanon, että pitää mennä kotiin koiran ruoka-aikaan mennessä. Se sanoo, että ota se seuraavalla kerralla mukaan, kun sillä ei enää ole kissoja. Kysyn miksei sen vanhemmilla ole enää koiria ja se sanoo, että sen äiti sanoo, että se ei jaksa enää hoitaa sellaisia, mutta on saanut sen kiinni ilmoitusten katselusta. Se kysyi miksei kummallakaan vanhemmallanikaan enää ole. Sanon, että niille oli niin rankkaa, kun se meidän koiravanhus jouduttiin lopettamaan silloin joskus, että ne ei enää halua. Se sanoo vielä, että toivottavasti ei loukannut puhumalla Matista. Nauran, että ei tietenkään ja sanon, että menneet asiat on menneitä ja kaikenlaisessa sellaisessa voisi maata ikuisesti ja unohtaa elää elämäänsä, enkä ole sellainen vaan yritän ajatella positiivisesti, niin kyllä niistä voi puhua. Se sanoo, että halusi itsekin puhua siitä. Sanon, että puhuminen on varmaan hyvästä ja elämässä tulee aina asioita, jotka sattuu ja on hyvä muistaa ne hyvällä ja ehkä joskus voi olla iloinen siitä, että elämä kulkee aina eteenpäin ja asiat on eri tavalla kuin ennen, vaikkei välttämättä jokaisen asian kohdalla paremmin, mutta ainakin elämä jatkuu. V sanoo, että on iloinen positiivisuudesta. Nauran, että kai sekin on vaan elämällä opittua. V tulee vielä sanomaan ovelta, että se lautaspiirakka on hyvää ja naurattaa ja sanon, että kompastun rapuissa, jos nauran samalla kun kävelen. Se sanoo vielä perään, että tulet varmaan sitten taas joskus viiden vuoden päästä käymään. Hymyilyttää ja sanon kävellessäni, että itse tulet vaan kesäisin ja aina mummolle. Se sanoo, että tasapeli. Nauran, että se voi aina soittaa, jos sillä on tyttöhuolia. Se kysyy vielä tiedänkö ketään kivaa tyttöä ja naurattaa, ihan niin kuin ennenkin ja jotkut asiat ei nähtävästi ikinä muutu. Onneksi kai niin.