Nimetön

Runoilija known to delude myself

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 16.6.2008

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

 

Olen ihan onnellinen kai, tyytyväinen elämääni. Tunnen itseni onnekkaaksi, että löysin sen alan, mikä jaksaa kiinnostaa ja antaa haasteita, vaikka aina ajattelin, että en ikinä löydä töitä, mitkä jaksaisi kiinnostaa, kun kaikki kiinnostaa. Tuntuu hyvältä, että löytyi se, mikä on niin laaja, että koko elämä ei riitä. Varma työpaikka tuntuu kivalta. Hyvä palkka tuntuu kivalta ja haasteellisuus tuntuu kivalta. Ajattelen, että se loppuelämän 40 tuntia viikosta on paremmin kuin ikinä uskoin. Mietin mitä siitä jää jäljelle... 128 tuntia. Unissa on yleensä ihan ok olla. Jos nukkuisin kymmenen tunnin yöunia niin jäljelle jää 58 tuntia viikosta. 58 epäselvää tuntia, onnellisia vai ei. Ruuanlaitto on kivaa, jos siitä laskee pois reilun tunnin sitä joka päivä jää enää 50 epävarmaa tuntia viikossa. Suihkussakäyminenkin on kivaa, paitsi silloin jos sinne menee itkemään. Senkin voisi laskea vielä pois, niin pääsee alle viidenkymmenen. En silti tiedä mitä se tarkoittaa. Ehkä paremmalla puolella olemista, jos sen ajattelee niin. En tiedä onko onnellisuutta se, että laskee sen niin, että on paremmalla puolella. Olen tosin aina ollut onnellinen kauhean pienistä asioista, yleensä hykerrellyt onnessani vaikka siitä, että on lämmin tai että peiton alla on lämmin. Tosin yleensähän ei kyllä ole lämmin. Lämmöstä tulee mieleen läheisyys ja tuntuu siltä, että vaikka jäikin alle 50 epävarmaa tuntia, niin silti ilman läheisyyttä ei voisi olla onnellinen. En voisi, ei enää koskaan sitä, että pitäisi olla ilman kosketusta ja kaikkea sitä. Tulee kylmä olo. Vaikka jäisi epävarmoja tunteja vain kaksi, niin ei voisi olla onnellista ilman kosketusta, suudelmia, seksiä, hellyyttä ja jotakuta jota koskettaa. Eikä ehkä ilman jotakuta, jonka vieressä nukkua. Yksin nukkuessa on kylmä. Miehen vieressä nukkuessa voi aina mennä ihan kiinni ja siinä on aina lämmin. Ja on turvallinen olo ja on iltaisin ja aamuisinkin jotain mitä odottaa. On se pieni hymyilevä kipinä sisällä joka päivä, kun saa katsella kun toinen riisuutuu. Oppii rutiinit ja ehtii aina valmiiksi sängynreunalle katselemaan sitä, ettei vain mene ohi. On joka ilta jotain, mitä sisällään hiljaisesti kuplien odottaa. Paras kohta on sama sänky ja se, että toista saa kosketella ja olla ihan, ihan, ihan sen lähellä. Ilman miestä ei myöskään voi juoda vichyä, koska korkkeja ei saa auki. Vichystä voi kyllä luopua, mutta ei ikinä läheisyydestä.
Kun ajattelen sua, tulee hetkittäin olo, että elämä on täyttä paskaa ilman sua. Tulee ikävä ja sisältä puristaa. Huomaa rakastavansa jotakin, joka on niin kaukana kuin voisi olla. Jotakin, mitä ei saa koskettaa ja jonka kanssa ei saa puhua. Elämässä on aukko. Tuntuu, että sellainen rakkaus on liian arvokasta sivuutettavaksi. Tuntuu hetkittäin etten voi elää ilman sua. Sitten tulee olo, että elän taas kerran omaa menneisyyttäni, sitä että välitän vaan susta ja ajan kaikki muut ihmiset pois. Alan tajuta, että sun rakastaminen on sama asia kuin olla ilman ihmisen kosketusta ja läheisyyttä, ikuisuus tai ikuisuudelta tuntuva aika ilman seksiä, ilman silitystä, ilman suudelmia, ilman halausta. Enkä tahdo sellaista, en vaan tahdo enää olla ilman niitä. Edes niitä halauksia tarvitsee. Ja niitä muitakin on ihan pakko tietää joskus saavansa.
En koskaan ajattele, että me ei oltaisi onnellisia vuosien päästä, jos oltaisiin yhdessä. Uskon, että oltaisiin onnellisia, olen oikeastaan varma siitä. Rakastun suhun jatkuvasti uudelleen ja uudelleen muutenkin ja tiedän että me kasvetaan toistemme kanssa, ei tuhota eikä kylmetetä toisiamme, vaikka se ei kai aina ole ollut niin yksinkertaiselta näyttävää. Mun luentomuistiinpanot kertoo kaikkea, niissä lukee neljäntenä kohtana, että hyvän paikan asua tekee myös se, että paikan yllä on paikallishistorioiden ja kirjallisuuden luoma myyttinen kerros, tarinoita ja kuvauksia paikasta. Silloin ihmiset kokevat sen, että he saavat asua juuri siinä paikassa omaksi aarteekseen. Kokevat olevansa onnekkaita ja arvostavat paikkaa ylitse muiden paikkojen. Oli paikalla todellista laatua tai ei. Ehkä sillä kuitenkin on myös todellista laatua, jotta myyttinen kerros syntyy... ehkä?

En edes ole maailman järkevimmissä tilanteissa. Mietin joskus miksi pitää olla tällainen. En pysty edes muuttamaan oikeasti pois. Tai pystyisin mutta tahdon olla kiltti. Kannustin H:ta tekemään elämänmuutoksen silloin, kun vielä seurusteltiin ja se teki. Ja kun erottiin, jos olisin muuttanut virallisesti pois meidän asunnosta, senkin olisi pitänyt muuttaa, koska siinä on joitain ikäehtoja, joita se ei täytä. Ja tässä asuminen on sen elämänmuutoksen kannalta sille tärkeää tämän seuraavan kaksi vuotta, mitä se kestää. Se itse sanoi, että ei sitä haittaa ollenkaan, että joutuu muuttamaan, mutta en halunnut, että sen elämä hankaloituu ja kun se on muutenkin jatkuvasti viikkoja kerrallaan pois toisissa kaupungeissa ja asuntokin on tosi iso. Ja koirien hoitaminen on helppoa ja kesällä nyt olikin helppo olla aina ihan muualla. Ja kaverit aina tarjoavat tyhjiä huoneita, jos joku kämppis lähtee vaihtoon hetkeksi. Tai tyhjiä ja tyhjiä. Koulullakin pitää aina toisinaan olla aamusta iltaan, koska ajattelin että on helpompi tämän järjestelyn kanssa, jos vaan teen ihan älyttömästi opintoja. Ja ehkä osa minusta toivoi silloin kun erottiin, että ehkä asiat voisi vielä parantua. Vaikka tyhmää roikuttamista se onkin, mutta ei ollut tarkoitukseni koskaan. En vaan kestä sitä, että pitää luopua ihmisistä, joista välittää. Muut ihmiset tuntuvat kestävän sen monesti paremmin kuin minä. H:kin vaikka minä olin se, joka sanoin ettei voida enää jatkaa niin. En enää ehkä niinkään toivo, että palattaisiin yhteen. Tiedän, että se ei ole sitä, mitä oikeasti haluan. Siksi tuntuu niin paskalta tuntea susta, että sä olet sitä, mitä mä oikeasti haluan. Ainakin niissä tuntuu selvä ero, vaikka H:nkin kanssa on nykyään ihan hyvät välit. En kyllä vertaa, mutta sen vaan huomaa, että mikään ei tunnu samalta. Olin ehkä vähän ihastunut johonkuhun, mutta se tuntui kauhean laimealta verrattuna tunteisiin sua kohtaan, vaikka periaatteessa kaiken olisi pitänyt olla ok. Tuntuu/tuntui että jatkuvasti odottelin, että tuntuisi enemmän ihastuneelta. Eikä sitä tunnetta tule. En toisaalta enää ymmärrä itseäni ollenkaan. Silloinkin, kun on tuntunut siltä, että ehkä olen ollut vähän ihastunut ja hetki on ollut kiva, niin en vaan pysty mihinkään, jokin tunne sisällä estää. Oon miettinyt mikä se on, tai ei ole edes tarvinut miettiä, tunnen sen kyllä. Sekin, että se on itselle suuri askel, mutta olen ajatellut, että ajattelisit vaan, että olen todella ällöttävä, vaikka en tajua miksi sellaisella ajatuksella on ollut väliä, koska olen ajatellut vaikka kesällä, että me ei ikinä jutella tai nähdä enää. Ja toisaalta olen halunnut, että ajattelisit, että olen oksettava ja kaikinpuolin ihan pilalla oleva ällötys, mutta se sattuisi liikaa, jos oikeasti olisin ja ajattelisit niin. Se sattuisi paljon vähemmän, jos pelkästään ajattelisit niin, mutta tiedän etten ole. En tajua omista ajatuksen juoksuistani enää mitään ja olen varmaan ihan täysi ääliö. En vaan ymmärrä miksi ajattelen tällaisia ja olen tällainen. Ehkä mun on jotenkin vaikea sun kanssa. Onkin. On paljon helpompi olo kuin joskus on ollut, olen varmaan tottunut tai vain löytänyt tyyneyttä itsestäni. Mä en ehkä enää nykyään pelkää niin paljon kuin ennen. Mua ei haittaa, että ihmiset tietää mitä tunnen. Oon ehkä kasvattanut jonkinlaisen selkärangan, mikä pysyy suorassa ja oppinut, että en häpeä itseäni. Pystyn olemaan minä enkä oikeasti välitä kauheasti muiden ihmisten mielipiteistään, teen aina kaikki asiat omalla tavallani eikä se vaivaa mua. Se on ehkä opettanut, että mun ei tarvi olla sitä mitä odotetaan, kunhan olen vaan itseni. Siksi on nykyään helpompi tunnustaa tunteensa ja seisoa niiden takana. Ne ehkä heilahtelee sen vuoksi paljon vähemmän. Oon silti huomannut, että mulla on yksi tosi suuri kynnys, ehkä liian suuri. Asiat muuttuu. Musta ei enää tällaisessa tilanteessa tunnu siltä, että uskaltaisin sanoa tunteitani. Jos olisi se tilanne, mikä kauan aikaa sitten oli, niin varmaan uskaltaisin. En tiedä miksi se kynnys on sellainen. En osaa selittää, se vaan on. Pelkään kai sun reaktiota, mutta jostain syystä vain siksi. Pelkään millaiseksi tuntisin itseni. Mutta pelkään vain sen kynnyksen ylittämishetkeä, en muuta. Ei tunnu oikeudeltani olla se, joka kiipeää ensin. No, ihan yhtä vaikeaa selittää, vaikka miten pyörittelisin asioita. Kuitenkin. Siksi en tee mitään. Ainut mitä teen, on valheellisesti uskottelen itselleni, että meidän on parempi näin. Tiedän ettei mun varmaankaan ole parempi näin, mutta luulen, että uskon sen ainakin puoliksi, jos toistan sitä tarpeeksi kauan. Sydän pistää kovasti vastaan ja sanoo, että mä haluan sut ja haluan sua niin paljon, että sattuu.
Haluan yrittää olla parempi kuin olen ollut, kertomalla totuuden. Senkin etten tee mitään. Ehkä säkään et tee mitään samasta tunteesta. Siis osaksi, on sulla varmaan muitakin tunteita miksi et. Mutta ehkä ajattelet sitäkin mitä mä sanoisin ja ajattelisin. Mä en ajattele susta mitään pahaa. Ajattelen sua ihmisenä, jota rakastan, en ihmisenä jonka tekoja arvioisin. Oot ollut jo siinä vaa'assa, jossa muodostin mielipiteeni etkä siihen enää koskaan joudu. Se on jo muodostettu. Sulla on ihan oma paikka mun sydämessä eikä se siellä muuksi muutu. Mä tiedän, että mä aikoja sitten myös vihastelin sulle, mutta se oli aina siksi, että menetin toivoni. Olin taas silti tosi paska, ajattelin vaan itseäni ja sitä, että pääsen irti susta. Musta aina tuntuu, että sä oot enemmän irti kuin mä ja se joskus vitutti mua. Siksi en halunnut näyttää yhtään tunteita. Se on kyllä vähän itseäänkin toteuttavaa, että kun ei näytä tunteitaan niin samalla vähän kylmettyykin ja pääsee enemmän irti.
65 prosenttia minusta haluaa, että me päästään sen ylitsepääsemättömältä vaikuttavan kynnyksen yli, vaikkein yksin pääse. 35 prosenttia ajattelee, että on paras ja helpoin unohtaa. Sä herätät mussa myös hetkellisiä itseluottamuksen menetyksiä. Mielestäni mulla on nykyään ihan hyvä itseluottamus, tunnen ja hyväksyn itseni. Joskus se romahtelee hetkellisesti ja ajattelen, että sä et ehkä sittenkään tykkäisi musta. En koskaan ajattele sitä niin päin, että en itse tykkäisi susta. Silloin ei tee mieli edes ajatella sua. Sitten se taas haihtuu ja saan normaalin itseni takaisin. En tiedä, mistä ne tulee. Enkä haaveile epätodellisuuksia. Se on vaan sitä mun luonnetta, että olen tosi helposti onnellinen. En pelkää ihmisten kanssa olemista, kun tiedän, että se tekee niin älyttömän onnelliseksi, vaikka kaikki ei olisi läheskään täydellisesti. Mitään väkivaltaa nyt ei vaan tietysti saa olla, ei itseä eikä toista kohtaan. Kun on vaan toisen ihmisen läheisyys, niin ei voi olla olematta onnellinen edes jossain määrin. Jos on, kaikki sen ylittävä on ekstraonnea. Oon aina ajatellut, että onni on ainoastaan läheisyydessä ja lämmössä, en koskaan ole välittänyt pätkääkään materiasta tai mistään muusta. Joku sanoi, että sen vuoksi, että niitä on ollut, mutta luulen, että se on tullut jotenkin sieltä, että pappa oli orpo ja jostain sieltä tulee se, että se on ollut ihan älyttömän kiitollinen sellaisista asioista, kun on lämmin ja ruokaa. Niin se pienien asioiden ilo on tarttunut. Vaikka ei ne pieniä asioita ole, vaan suuria. Jokaikinen kerta, kun tulee lämmin sen jälkeen, kun on ollut kylmä, tulee sellainen hykertelevä olo, että on niin ihana olla, olen olemassa ja olen tosi onnekas siitä hetkestä. Se on ehkä vähän päätöntä, mutta sellaista se vaan on. Ehkä jos me ei enää koskaan tästä muuksi muututa, niin pidän vain huolen siitä, että asun aina kiukaan lähellä ja kotona on lämpimiä peittoja, niin ehkä osaan olla aina iloinen jostain.
Ajatuksenjuoksu on aina sekavaa, mutta puhdistavaa saada ulos. Tosin noin 5 tekemättömän koulutyön kustannuksella, mutta mitä aina niistä.
Hihat tyhjät.

Selite: 
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot