Nimetön

Talvi tulee huomaamatta. Lämpöisten unien keskeltä noustessa tekee mieli parahtaa sitä, että joku tyytyväisenä pedissään kieriskelevä häntänsäheiluttaja on pistellyt kesällä kaikki talvikenkäni poskiinsa. Kun syön aamiaista, se kanniskelee sitä kenkää suussaan, jonka annoin pitää ja alkaa naurattaa. Kun sanon sen nimen, se heiluttaa häntäänsä niin kovaa, että koko sen keho heiluu ja kenkä roikkuu nauhoista sen suussa ja heilahtelee puolelta toiselle. Mietin, että ehkä se on paremmassa käytössä sillä. Kahdeksitoista pitää mennä koululta *:lle ja se mies sanoo, että tikkaat tulee kohta, niin pääsen sinne katsomaan. Tekee mieli kirota mielessä korkokenkiä ja kapeaa hametta muutama kymmenen kertaa, mutta sanon vaan, että kiva ja sitä naurattaa. Se sanoo, että siitä vaan kaiteen yli ja tikkaat alas, neiti *, niin pääsette katsomaan sen paikan. Huokaisen syvään ja on pakko mennä sen kaiteen yli vauhdikkaasti, kun ei jalat taivu hameessa kovin ihmeellisiin liikeratoihin. Se nauraa, että tarviiko ottaa kiinni. Mietin vaan mielessä, että "ei korkeanpaikankammoa, ei korkeanpaikankammoa." Sanon, että ei mitään hätää, onhan mulla nää vuorikiipeilijän vaatteet tässä. Se huutelee perään, että jos alkaa huimata, niin katson että tikkaat kaatu sivulle, niin laskeudun pehmeesti koskeen. Kun tulen takaisin se nauraa, että ne löi poikien kanssa vetoa, että meneekö se neiti * katsomaan sen. Kysyn hävisikö se paljon ja nauran ja mietin, että ei enää ikinä kynähametta ja korkokenkiä. Mennään koulusta E:n kanssa samalla bussilla ja se ei usko, että uskalsin kiivetä niin korkealle, koska olin kertonut kiljuneeni joskus auton kyydissä Pispalassa. Se sanoo, että on huomannut, että ne tekee tahallaan sellaisia jos ei ole vanha mieshenkilö. Sanon, että olen vaan aina kiltisti hymyillyt kaikkeen, niin menee nopeammin.
Yritän lukea kirjaa eikä siitä tule mitään. Käännän sen ylösalaisin, koska saan siitä yhtä vähän selvää niin. Ajatukset karkailee koko ajan ja tekee mieli nieleskellä. Taistelen keskittymiskyvyn kanssa puoli tuntia ja sitten en enää osaa. Menen sängylleni makaamaan ja sanon ajatuksille, että menkööt mihin haluavat, en jaksa enää sellaista päätä, joka on kaikkialla ja ei missään. Haluan laittaa silmät kiinni, jotta en näkisi vain kattoa, mutta haluan pitää silmät auki. Oman itsen kanssa eläminen tuntuu liian epätodelliselta. Hävettää ne tunteet, eikä kuitenkaan hävetä yhtään. En vaan ymmärrä itseäni. Ajattelen liikaa ja sitten en enää ajattelekaan, pitää purra peittoa, koska ei voi olla hiljaa, happi loppuu, tunnen sydämen sykkeeni kaulassani. Ja se toistuu heti suoraan sen jälkeen kolme kertaa ja tuntuu, että kuolen. Tuntuu, että olen mennyt ihan sekaisin hermojärjestelmistä, mikään ei ole enää normaalia. On pakko nousta ylös, sydän hakkaa liikaa ja taas tuntuu siltä, että on lähtöpisteessä. Lupaan itselleni, että alan vaikka meditoida jos se vaan parantaisi sen olon, en kestä enää. Enkä kuitenkaan oikeasti jaksa alkaa meditoida. Tiskaan tiskit käsin, koska se vie enemmän aikaa kuin koneella ja teen rästissä olleita juttuja ja mikään ei tee oloa paremmaksi eikä se olo suostu lähtemään. Istun alas ja hengitän hitaasti silmät kiinni kaksikymmentä kertaa ja päätän etten tahdo taistella omia tunteita vastaan. Tulee rauhallinen olo. Kaikki asiat maailmassa ja elämässä on tarkoituksenmukaisia. Ei ole olemassa virheitä, on vain erilaisia reittejä ja polkuja samaan päämäärään. Suostun myöntämään itselleni, että olen enemmän rauhassa maailman ja itseni kanssa siinä olossa kuin muuten, vaikka sitä ei pitäisi myöntää.
Luulen olevani vahvempi kuin olen, tai sitten olen vain tyhmä, koska menen varastohuoneeseen ja kaivan sieltä sen laatikon, jossa on vanhoja tavaroita. otan sieltä yhden ja avaan sen ja näen kuvan ja se kaikki pyyhkäisee ylitse liian kovalla voimalla. Vesi alkaa vuotaa silmistä enkä osaa liikkua mihinkään. Annan sen vaan tulla. Olin onnistunut unohtamaan kuinka paljon kaipasin. Silmät sumenee ja on istuttava alas. Muistan aina vaan hyvät asiat ja ne kaikki tulvahtaa kerralla mieleen. Istun siinä siihen asti, kunnes viimeinenkin kyynel on kuivunut. Laitan laatikon takaisin. Tuntuu vahvemmalta kuin aikoihin, koska kaikki kyyneleet oli hyviä muistoja, kaipuuta, eikä tunnu mitään muuta. Ja laatikon saa aina kiinni. En tajua miksi tunnen näin enkä tiedä miten sen kanssa pitäisi olla. Helpoin on täyttää elämä tekemisellä eikä pysähtyä eikä myöntää sitä, mutta silti yhtä helppoa on myöntää se.