Kävelen kadulla. Joku huutaa nimeäni. Katsahdan ympärilleni. Kaveri huitoo kadun toisella puolella. Vilkutan takaisin. Käännyn ensimmäisestä mutkasta vasemmalle. Tiedän ystäväni miettivän miksi pakenen. En jaksa nyt. Hän on niin onnellinen parisuhteestaan. Just. Hymähdän. Onhan se hienoa, totta kai, mutta yksinäinen susi ei halua kuulla olevansa yksinäinen susi. Ei minulle tarvitse sitä asiaa kenenkään kertoa. Raaka totuus iskee vasten kasvojani joka aamu kun herään yksin vuoteesta. Hymähdän uudelleen.
Kerrostalon parvekkeella on joku tupakalla. Kuulen musiikkia ja nostan katseeni. Nuori poika katselee minuun sinisillä silmillään. Jokin siinä katseessa pysäyttää. Tuijotamme toisiamme. Poika hymyilee. Hymyilen varovasti takaisin. Hän viittoo minua tulemaan parvekkeen alle. Katsahdan kysyvästi, mutta huomaan tottelevani.
Parveke on ensimmäisessä kerroksessa. Kuulen siis hyvin musiikin, mutta kun poika avaa suunsa, katoaa maailmastani kaikki äänet. Ja silti voin vannoa kuulevani musiikkia. Niin hiljaista ja kaunista että se saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Poika jatkaa hymyilyään. Hän on nuori, korkeintaan kuudentoista, mutta jokin niissä silmissä saa minut ymmärtämään. Kyynelet valuvat poskilleni. Vaivun polvilleni lumeen ja hartiani vavahtelevat itkun voimasta. Tunnen käden olkapäälläni. Katson taakseni, mutta siellä ei ole ketään. Katson poikaan kyyneleisin silmin. Hän ei hymyile enää. Hän on surullinen. Musiikki kovenee sielussani. Tunnen oloni keventyvän, kyyneleiden virran lakkaavan. Vajoan uneen, jossa lennän pois.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
