Vangin valitus

Hän tiesi olevansa kuollut. Miksi hän siis ajatteli. Hän liikkui ilman omaa tahtoaan jollain epämääräisellä tavalla ja törmäsi johonkin sileään ja kylmään. Mitä ihmettä. Missä minä olen. Olokin oli niin kummallinen, aivan kuin hän olisi joutunut sisään Kafkan psykedeeliseen Oikeusjuttuun. Hänen mielensä oli täynnä sirpaleita, hajanaisia mielikuvia, värejä ja ääniä, jotka eivät tuntuneet oikeanlaisilta, paremminkin vaimeilta muistoilta. Keskittyneesti hän yritti löytää punaista lankaa, no edes jonkinlaista lankaa, ohjeekseen kaaoksessa. Sitten nuija jysähti. Iski varoittamatta. Hänet on syväjäädytetty. Hän todellakin muisti kuolleensa ja tunteneensa ääretöntä kylmyyttä, tuskallista kuin tulen polte. Hän oli toivonut olevansa hyödyksi lääketieteelle ja kokevansa itse suuren seikkailun, jos hänet joskus pystyttäisiin herättämään kuolleista, korjaamaan hänen kehoaan jäytävä sairaus. Seikkailunhalu oli rehellisyyden nimissä se varsinainen motiivi. Hän oli niin rikas, että oli vaikea uskoa rahan menettäneen mahtinsa kuoleman kainalossa. Hän oli halunnut vetää viikatemiestä nenästä. Huvittuneena hän sitten ajatteli, että hänen viimeistä tahtoaan oli noudatettu. Täällä hän oli, ilmeisesti vankina hamaan kaukaisuuteen. Kuka siis veti nenästä ja ketä? Kasvavan uteliaisuuden vallassa hän halusi kokeilla seinämien muotoa ja tuntua uudelleen, mutta ei kyennyt liikkumaan. Hän keskittyi ja huomasi sen auttavan hänet aaltomaiseen hyökyyn, jonka sisällä hän paiskautui taas kiinteää vasten, uudelleen ja uudelleen. Hätäännys tulvahteli,sai vallan. Miten pääsen täältä pois!
-Onko täällä ketään?
Huudettuaan kysymyksensä, hän tunsi hysteeristä naurunhalua. Nauru oli kuin väreilyä. Hän itse asiassa tunsi naurullaan ympäristönsä rajat ja jos tila ei olisi ollut kiinteä, olisi hänen naurunsa karannut kaukaisuuksiin.
Hän keskittyi taas ja sai itsensä liikkeelle. Törmättyään seinämää vasten hän liukui takaisin ja hyvän matkaa vastakkaiselle suunnalle. Tila oli kaareva. Hän otti uutta vauhtia. Se oli oikeastaan mukavaa, kuin lapsena keinussa talon takapihalla.
Tuuli viuhuu pojan korvissa, alkukesän vehreys tuoksuu huumaavalta ja vatsan pohjaa huikaisee mukavasti, kun keinu keinahtaa alaspäin. Kaukaa siintävät siniset harjanteet, jotka ovat kuin satumetsää ja vuoria. Maassa alkukesän kukkasten loisto näyttää vauhdista katsellen kirkkaan värisiltä nopeasti kiitäviltä raidoilta. Poika muistaa edellisen kesän. Hän oli monta kertaa pyytänyt isää korjaamaan keinun lahonneen narun. Isä ei kerinnyt koskaan. Hän oli pyytänyt myös äitiä, mutta äiti oli sanonut, ettei uskalla kiivetä puun oksalle sitomaan uutta köyttä ja että hän näyttäisi hupsulta oksalla kiikkuessaan. Naapuritkin nauraisivat, että nyt on lehmä kiivennyt puuhun. Äiti meni hymyä hyristen töillensä. Veli oli sanonut, että häntä ei kiinnosta moiset pikkulasten touhut, eikä hän halua siksi auttaakaan. Pikkusisko taas oli niin mahdottoman pieni vielä, kuin piipunkoppa, sanoi isä. Poika oli nähnyt monena yönä unta, aina samanlaista. Hän kasvoi unessa jättiläiseksi, yletettyään vaihtoi keinuun uuden narun, mutta jatkoi vain kasvamistaan. Kun pojan pää oli sitten puiden latvojen tasalla, hän kauhistuneena rysähti istualleen maahan ja heräsi joka kerran niin todentuntuiseen tilaan, että hänen piti hieraista tömähdyksestä heltyneitä pakaroitaan.
Hän havahtui mietteistään, sillä jokin häiritsi häntä. Tutun kuuloinen ääni. Eihän täällä voi olla ääniä, hän ajatteli. Olen aivan yksin jäädytyskammiossa. Aivan yksin. Ääni toistui.
-Terve taas, se sanoi.
-Kuka sinä olet, kysyi mies.
-Etkö muista minua, vastasi näkymätön, koko lapsuuden aikasi parasta ystävää?
- Sinäkö se olet Simple? hoksasi mies pinnisteltyään muistiaan.
-Minäpä minä, Tupla. Tulin taas kerran avuksesi. Olenkin saanut pitää kunnon loman. Viimeisestä kutsustasi on vierähtänyt jo monta kymmentä vuotta, sanoi Simple.
- Minulla on sinulle tärkeä tieto, jatkoi Simple.
- Muista, että energia ei häviä, se vain muuttaa muotoaan. Siinä apuni sinulle.
Apua minä tässä tarvitsenkin, ajatteli mies. Enhän voi olla täällä ikuisesti, ei mitään rauhaa. Kuinka koomista, ei rauhaa, täällä missä ei ole yhtään mitään muuta kuin mielikuvitusystäväni seuranani. Rauhaa hän oli aina janonnut. Nyt on makeaa mahan täydeltä. Sieluni on jäänyt vangiksi kehooni, ehkä jäädytys on tapahtunut liian nopsasti. Vai olenko vahingossa haudattuna elävältä. Kuolen täällä nälkään, janoon ja kylmyyteen. Voiko sielu kuolla. Mies tunsi olevansa ohuenohutta väreilyä, kaleidoskooppimaisesti vaihtuvan muotoista ja väristä, hienon hienoa pölyä, usvaa, täynnä mahdollisuuksia. Hän painautui jokaiselle neliösenttimetrille hyistä selliänsä ja antautui unenomaiseen hajamielisyyteen, josta kehkeytyi tiivis, sanaton mantra. Miehen energiat litistyivät litistymistään seinämille, pakonomaisella voimalla ne työntyivät kahdeksan erilaisen kammion vaipan molekyylien sekaan, välitse, ohi ja muodostivat ulkopuolelle päästyään keveän värivalon näköisen rykelmän, joka leijui aavistuksenomaisesti paikallaan. Vapaus tuoksui auringolle ja tuulelle, vedelle ja mullalle. Kohotessaan kiihtyvällä vauhdilla ylöspäin, valo hajoten maailmankaikkeuteen, miehellä oli vain yksi ajatus.
- Olen kotimatkalla.