Rakkaustarina koviksen silmin

Se oli niitä päiviä kun elämä ei maistunut muuta kuin paskalta.
Se oli sitä aikaa kun kaikki oli hämärää ja joskus jopa en ollut varma näinkö unta vai tapahtuiko kaikki todella.
Mä olin kärsinyt elämässäni niin paljon, että musta oli tullut jotain väärää - jotain, mitä ei olisi pitänyt olla olemassa.
Ei kukaan ymmärtänyt, etten mä tahallani.
En tahallani vaan koska niin vain kävi.
Tiesin kyllä mitä musta puhuttiin, puhuttiin ja heitettiin herjaa.
Hymyt vaan hyyty aina kun mä astuin kuvioihin ja hakkasin jonkun ihan vaan huvikseni.
Tai niin ne luuli. En mä huvikseni, vaan koska niin vain kävi, ne vittuili ja mä löin.
Ja löin vähän lisää ja löin niin kauan että se vittuilu loppu.
Mä olin kylän kovin jätkä.
Ei niin että mua oltais kunnioitettu - vaan niin, että mua pelättiin.
Mut oli revitty pikku penskana kotijuuriltani irti ja lykätty laitokseen.
Koita siellä kasvaa tasapainoseks ihmiseks ja hymyillä niinku elämä olis karkkipussi.
Sinä päivänä oli mun kakskytäkaks v. synttäripäivä kun mä olin kiskomassa kaljaa napaani rannalla. Se päivä muutti mun elämäni suunnan.
Se muija tuli mun viereen ja sanoi mulle:
"Jape, sä oot älyttömän kuuma jätkä."
Mä katoin sitä muijaa päästä varpaisiin. En ollut koskaan ennen tavannut sitä.
Se oli älyttömän kaunis. Ja jostain se tiesi mun nimenkin... Ei kaikki tiennyt.
Kylällä mut tunnettiin nimellä Rambo.
Se istui hajareisin mun syliini ja kuiskasi:
"Oho, mun alushousut taisi unohtua kotiin..."
Silloin mä kaadoin sen muijan alleni, suutelin sitä ja halusin täyttää sen itselläni.

Seuraavana aamuna mä heräsin rantahietikolta - yksin.
Mä kelasin yöllisiä tapahtumia ja viskoin tyhjiä kaljapulloja kauemmas.
Kaikki tuntu niin epätodelliselta.
Ei sillä, olin mä naisia tavannu mut aina olin ollut se joka oli ekana hävinny kuvioista.
Nyt naista ei näkynyt missään, vain käytetty kumi vähän matkan päässä todisti illan todella tapahtuneeksi.
Mua rupes vituttaan. Ei mulle tehty näin.
Mä tein aina näin.
Vaikka ensimmäisen kerran ajatus jäämisestä olikin kävässy mielessä.
Ensimmäisen kerran tuntu siltä niinku ne jokku runoilijat on kirjottanut että miltä ihastuminen tuntuis. Mä lähdin kulkemaan vailla määränpäätä.
Tänään ei aurinkokaan porottanut, tänään lähinnä tuntu siltä että sade kohta iskisi täydellä voimallaan. Keskustassa mä istahdin erään huoltoaseman pihaan. Samassa mä näin jotain tuttua... Sen naisen.

"Olit sitten kadonnut rikospaikalta." mä heitin sille kun se oli jo vähän lähempänä.
Se katsoi mua syvälle silmiin ja veti naamalleen sellaisen flirtti-ilmeen kuin eilenkin.
"Kiltit tytöt joutuu aina hävittämään todisteet." se sanoi.
"Unohtu kysyä sun nimes eilen." mä jatkoin.
"Oona. Mut mitä sä sillä?" se kysyi.
"Ajattelin viedä sut tänään johonkin." mä yllätyin itsekin sanomastani.
"Sori, mutta eilinen meni jo." Oona sanoi ja nikkasi silmäänsä. Pitikö se mua pilkkanaan?
Silti siinä oli jotain joka veti mua puoleensa. Mä en nielisi omaa lääkettäni...
en tuon naisen antamana ainakaan.
Koska tuosta naisesta mä aloin pitämään koko ajan enemmän.
Mä nousin seisomaan sen eteen, aivan lähelle sitä. Siirsin sen hiuksia korvan taakse ja tunsin kuinka sen hengitys tiheni.
"Seitsemältä samalla rannalla?" mä kuiskasin.
"Ehkä tuun, ehkä en..." se kuiskasi takaisin ja kääntyi takaisin sinne mistä oli tullutkin.
Mä katsoin sen etääntyvää selkää - ja persettä - ja tunsin jotain kauheeta mitä ne runoilijat kutsuis kai jo rakastumiseks.

Illalla seittemältä mä pyörin jo typerän näkösenä rannalla ja venasin Oonaa.
Ei sitä näkynyt missään.
Kaheksalta mä jo luovutin ja miehiseen tyyliin astelin suoraan lähipubiin. Perkele.
Rakastuminen oli ihan perseestä.
Runoilijat oli valehtelevia kusipäitä.
Mä tilasin ison kolmosen ja valitsin nurkkapöydän.
Vaikka Oona oli voittanut tän kierroksen, en mä silti luovuttanut.
Mä halusin vaan nollata pääni ja yrittää joskus uudestaan.
Ei se mua pakoon pääsis.
Ei mua, Japea, ei tätä Ramboa. Ei kylän kovinta jätkää.
Mä päätin mennä terassille vetäseen parit tupakat. Heti astuttuani terassille mä törmäsin jälleen tuttuun näkyyn - itse Oonaan.
Se meni hämillisen näköiseksi nähdessään mut.
Mä marssin suoraan sen pöytään välittämättä siitä, että sen pöydässä oli kolme tuoppia vaikka se istuikin toistaiseksi yksin.
Mä väänsin ruhoni suoraan sen viereen.
"Et tullut." sanoin ja sytytin röökin.
"En luvannut." se tyytyi sanomaan.
"Mä en luovuta." mä sanoin ja hörppäsin tuopistani kerralla puolet.
"Sun kannattais vaihtaa pöytää..." Oona aloitti.
Samassa pöytään änkesi kaksi kaappia.
Mä naurahdin.
Pääsisin toistamaan luultavasti vanhoja kuvioita. En mä pelännyt.
Tätä mun elämä oli. Uhoamista ja sen todistamista.
"Häiritseekö tää jamppa sua?" toinen kaapeista kysyi.
"Ei. Se oli just lähdössä." Oona sanoi ja pukkasi mua kevyesti käteen.
Silloin mä repesin jo totaaliseen nauruun.
"En oo menossa mihinkään! Älkää vittu naurattako."
"Lähetkö itte vai tarviitko vähän vauhtia perseesees?" toinenkin kaappi yhtyi keskusteluun.
"Kukaan ei tarvii yhtään mitään... Venatkaa hetki. Me käydään vähän juttelemassa." Oona sanoi pieni hätääntyminen äänessään ja lähti raahaamaan mua takaisin sisälle.
Se istutti mut kaukaisimpaan pöytään ja istui mun viereen.
"Mikä vittu sua vaivaa? Mun broidit painii ihan eri sarjassa sun kanssas! Ne on linnakundeja. Ne on ravannu salilla siittä asti kun potalta pääsi." Oona alkoi sihisemään.
"Ei mua voita kukaan. Ja vaikka voittaiskin, sun takias mä voisin pari nyrkkiä maistaakin." mä sanoin ja nikkasin sille silmää.
Se ravisti päätään.
"Miks sä jahtaat mua?" se kysyi.
"Elämä on kato jännä juttu. Ne jotka syntyy kultalusikka suussa, kuolee kanki perseessä. Ja taas ne jotka syntyy paskakasasta sateella, kuolee nätein nainen kainalossaan." mä sanoin ja nostin sen leukaa niin että sen oli pakko katsoa mua silmiin.
"Etkö sä jätkä tajua että se oli yhden illan huvi." se sanoi hiljaa.
"Musta tuntuu että se ei ollut." mä sanoin ja suutelin sitä ahnaasti. Se sulki silmänsä suudelman ajaksi.
"Okei... Kahden illan." se kuiskasi, nikkasi silmää ja lähti salaperäisesti kulkemaan kohti ulko-ovea, mä tietysti tiukasti sen perässä.
Ulkona se huikkasi moikat terassille istuneille kaapeille jotka jäi myrtseinä istumaan sinne.
Me suunnattiin toiselle puolelle kaupunkia ja ängettiin sen pieneen yksiöön.

Aamulla mä tönin sitä hellästi kylkeen jotta se heräisi.
"Tiedätkö mitä prinsessa? Mä voitin tän erän. Me ollaan sun luonas, sä et voi kadota ennen kun mä ehdin tekeen mitään." mä naureskelin.
Se hymyili unisena.
"Onks meillä semmonen peli menossa vai? Jos on, tilanne on tasapeli."
"Aivan... Eli meidän on aivan pakko viettää seuraavakin yö yhdessä jotta tilanne ratkeaisi." mä sanoin iloisena.
"Hah hah! Senkin pöhkö... mä alan jo vähän jopa pitään susta." se nauroi.
"Ai että vaan vähän? Mä laitan sut pitään musta ihan täysillä!" mä sanoin ja sukelsin suoraan sen peiton alle kutittelemaan sitä.
Se kikatti täysillä. Kuinka kauniilta se näyttikään siinä sätkiessään.

Parin tunnin päästä se käski mun lähteä kotiin. En suostunut.
"Sä oot Jape oikeesti uskomaton. Kylällä on kuulunut juoruu että sä teet katoamistempun heti mut musta kyllä tuntuu että sä oot unohtanut sen jalon taidon." Oona sanoi.
"No se oli silloin se. Jos palapelistä puuttuu yks pala, et sä voi laittaa siihen ihan mitä tahansa palasta, sen täytyy olla just se yks ja ainoo pala joka siihen sopii." mä sanoin sille.
"Hmh. No se on kyllä totta. Mä en vaan tiedä uskaltaako suhun ihastua... vaikka se nyt taitaakin olla jo myöhäistä." Oona sanoi ja hymyili pienesti.
"Oisitsä mun kukkaseni?" mä kysyin.
"Voisin mä olla... jos saan olla tulipunainen ruusu, en halua olla pelkkä voikukka." Oona sanoi iloisena.
"Okei. Oo sä se ruusu, ni mä oon sun maljakkos." mä sanoin nikaten silmää.
Mä todella olin muuttunut mies.