Joskus mietin, mitä tapahtuisi
jos ottaisin sen riskin,
että rakastat minua juuri tällaisena,
et häpeä salaa mielessäsi,
et haaveile paremmasta,
muistele entisiä,
korttisi ovat pöydällä
eikä ainuttakaan hihassa.
Ehkä hymyni varjo himmenisi,
taivas tippuisi syliimme
emmekä yrittäisi kannatella sitä
viimeisillä voimillamme
vaan juoksisimme suu täynnä sokerihattaraa
minäkin, lyhyillä kintuillani,
riemuhyppyjä hypellen
hukkuisimme taas toisiimme.
Vaan eilen mietin
kerran ensimmäisen
että jos minä pelaan
tätä samaa rispaantunutta pataässää
vielä muutaman kuukauden,
aina sen pakasta nostaen,
unohtaen salaperäiset maat
joihin tahtoisit minut tutustuttaa
sinä lähdet pois
ja se pois on kaukana
kaikilla mittareilla.
Anna olla niin,
etten vielä ole heittänyt arpaani,
anna minun arpeutua
ja olla kaikkea mitä haluan sinulle olla
Anna minun oppia ulos kyynisyydestä
ja siitä, että varauloskäynti omaan synkkyyteeni
on aina nuolen osoittamassa suunnassa
ja anteeksi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hyvin kirjoitettu
Tunteikas runo, paljon ajateltavaa...
miksi suotta pyytää anteeksi. hyvin kaunis runo, joka piti otteessaan, ettei enää sanoja ollut löytyä.
Voimakas, tunteiden repimä runo.
Kauniisti kirjoitettu
Mahtava runo! Oivaa kerrontaa =)
Hieno.. peräti ristiriitainen, mutta pistihän ajattelemaan.
Sivut