Ajanjaksot ja kaikki se muu

Kaukaa hän näyttää siltä miksi
hän on vuosien varrella muuttunut,
läheltä siltä mikä hän on ja oli,

kaukaa päätän halata
mutta läheltä en voikaan;
tönäisen toki toverillisesti
kun kahdeksan vuotta väliltämme
sulavat pois,
leviävät kuin kimpale voita
kuumalle pannulle.

Me puhumme nopeasti
kuin olisi kiire
mutta pysähdymme outoihin yksityiskohtiin,

en saa tarpeekseni sanojen tulvasta
vaikka se on monin tavoin holtiton

ja tajuan miten tärkeä kulmapala
minulta on puuttunut,
miten kivuliaasti toivon
ettei elämä imuroisi sitä
uudelleen tunkkaiseen pölypussiinsa.

Nauran kovaa kun hän sanoo minua prinsessaksi,
enhän minä ehtinyt edes meikata,
suorastaan liikutun kun hän muistaa
missä istuimme viimeksi
vaikka itselläni ei ole asiasta
mitään muistikuvaa,
ärsyynnyn kun hän sanoo "who cares"
väärässä paikassa.

Toivon niin
että olisimme jotain,
vaikka olemmekin melkein kuin ei mitään.

Toivon niin
että hän toivoisi edes vähän
jotain
sinnepäin.