En koskaan liiemmin ajatellut olinko tarpeeksi hyvä olemaan minä, tai liian pilvessä saadakseni kitaran laulamaan. Ei elämällä sinänsä ollut mitään merkitystä. Olihan minulla jo kaikki; kitara, naisia, ruohoa, eikä ketään sanomassa koska mennä nukkumaan, tai koska herätä tai koska syödä.
Ja jotenkin olin elämässäni ajautunut polulle, jolla en oikeastaan tuntenut tarvetta rakastua. Minähän kirjoitin biisejä rakkaudesta. Tietämättä sen todellista merkitystä, lauloin itseni jokaisen tytön sydämeen, ja soitin heiltä jalat alta. I mean, come on! Kuka nainen voi vastustaa tupakalla kulutettua ääntä ja kitarasooloja? Elin täyttä ja upeaa, täysin merkityksetöntä elämää, ja rakastin sitä.
Tein mitä halusin. Unelmani oli soittaminen, laulaminen, esiintyminen, kaikki muu tuli kaupan päälle. Niinpä minä soitin kun olin lavalla, nain kauniita naisia kun tuntui siltä, myin itseni tuotteeksi yhteiskunnalle, sillä soittaa minä osasin.
Enkä pysähtynyt miettimään, olinko valinnut oikein. Se vain tuntui ainoalta vaihtoehdolta, musiikki, joten tartuin siihen sen enempää epäröimättä. Kitara oli kuin oman kehon jatke, seurasi samoja liikkeitä, tunsi samoja tunteita. Enkä koskaan katunut muuta kuin, että lähdin aamulla ennen kuin Sonya heräsi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
