Aamuisin seisoit tupakalla bussipysäkillä. Sä et puhunut juurikaan mutta sulla oli niin paljon sanottavaa. Sä olit suistunut väärille raiteille, eikä kukaan kiskonut sua sieltä pois. Susta olis voinut tulla vaikka mitä, mutta sä heitit kaiken pois, eikä kukaan kestä sua enää. Anna vaan kaiken olla, oot surullinen kuitenkin, eikä sitä mikä sä joskus olit, saa enää takaisin. Ja heti kun hyväksyin että susta ei ollut mitään jäljellä, sä tulit takaisin.
Oltiinko me ne jotka keinui pieninä lapsina meidän takapihalla? Oltiinko me ne jotka vielä vanhempinakin jaksoivat nauraa ja hymyillä? Mutta mihin meni hymy? Mitä tuli tilalle? Kukaan ei tunne sua enää.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Surullinen tarina joka on monille tuttu, ystävä lähtee niinkuin kuvailit runossasi.
Todellinen ja traaginen runosi on.