Ikuisesti meidän

Tää on jo 14. viikko.
Yli kolme kuukautta.
Monta pitkää päivää.
Joka hetki mä oon toivonu, että sä sanoisit jotain.
Aina kun puhelin soi tai ulkoa kuuluu auton ääntä mä toivon hiljaa mielessäni, että se olisit sä.
Turhaan.
Muistan sen lauantain ku sä soitit ja kerroit ettet enää halua tätä näin. Sen kun sanoit haluavasi omaa aikaa.
Tiesin jo silloin mitä tästä tulee, vaikken sitä itselleni myöntänytkään. Musta ei ollut silloin siihen.
En halunnut nähdä totuutta.

Sun vakuutteluista huolimatta mä tiesin kyllä, että mikään ei tule olemaan niinkuin ennen.
Kerroit, että välillämme asiat eivät muutu, että halusit vain vähän tilaa ja omaa aikaa.
Kerroit sen menevän ohitse. Että kohta kaikki on taas hyvin.
Silloin, kauan aikaa sitten, mä uskoin sua, vaikka sisimmässäni tiesin totuuden.
Muistan kuinka mä itkin koko päivän.
Tärisin ja itkin katkerasti.
Mun teki mieli huutaa.
Se oli mun elämän kauhein päivä.
Se päivä jota olin vuoden jokainen päivä pelännyt, ja jonka olin onnistunut painamaan kauas mieleeni.
Jopa unohtamaankin.
Minusta ei ollut koskaan myöntämään itselleni, että meille voisi käydä niin. Ei. Kaikenhan piti olla täydellistä. Meidänhän piti olla rakastuneita ikuisesti. Tämän piti kestää ikuisesti. Kuolemaan asti.
Mä olin kuitenkin väärässä. Mikään ei ole täydellistä.

Olin ihan varma, että mä menetän sut.
Päivä päivältä sen jälkeen olen tottunut kulkemaan yksin.
Jokaikinen päivä kuitenkin yhä rakastaen ja ikävöiden sua. Pieni toivon kipinä mielessäni.
En koskaan voisi unohtaa sua täysin.
Rakastaisin sua aina. Vaikka mitä tapahtuisi.

Aluksi luulin, että unohtaminen kävisi nopeasti.
Etten enää kukkauden päästä ikävöisi niin paljon, ettei se enää sattuisi. Tai että löytäisin uuden. Sellaisen joka rakastaisi mua sellaisena kuin olen, tekisi mitä vaan puolestani, sellaisen jolle mä olisin tärkeintä.
Niin kävikin. Löysin.
Ensin luulin, että se on tarkoitettu niin.
Elämäni rakkaus olisi hän ja meidät oli tarkoitettu toinen toisillemme.
Olin kuitenkin väärässä.
En voinut koskeakaan häneen. En tuntenut mitään.
Hänen kosketuksensa tuntui pahalta.
Suudelman jälkeen menin suihkuun. Paha olo valui vetenä viemäriin. Kyyneleinä poskilleni.
Koska ikävöin sinua. Ainoaa jota koskaan olin rakastanut.
Siitä hetkestä päätin, etten antaisi periksi. Tiedän miedän kuuluvan yhteen.
En koskaan päästä irti.

Joka kerta, kun sä kysyit, mitä kuuluu? tai jotain muuta vastaavaa, mä toivoin että olisit sanonut jotain enemmän. Aina se oli kuitenkin turhaan.
14 viikkoa. Ainoat asiat mitä sä oot mulle sanonut on: mitä kuuluu. Ei muuta. Joka kerta olin kuitenkin varma, että kaikki muuttuu.
Tähän hetkeen asti.
Sä kerroit ikävöiväsi, kysyit millon nähdään.
Vaikka ne on vain sanoja, muutamia pieniä sanoja, ne kuitenkin olivat sitä mitä olin odottanut 14 viikkoa.
Siispä haluankin sinun tietävän, tapahtuipa mitä tahansa, en koskaan lakkaa rakastamasta. En koskaan unohda. Ikävöin ikuisesti.
Rakastan sua.<3