Kerran oli taivas minullekin kaunis.
Uskoin kaikkeen hyvään – kauniiseen
- minulla oli – hassua – unelmia,
Unelmia, jotka uskalsin tuoda elämään
unelmia, joita uskalsin elää ja jakaa.
Kaikki muuttui, hitaasti vai nopeasti
- tuskin jaksan muistaa.
Kaikki usko katosi,
kaikki unelmat menivät
halu jakaa ja antaa jäi
soittamaan hiljaisina sanoina minuun.
- Minne se olisi kadonnut? Osa minua.
Se muuttui araksi ja pelokkaaksi,
pakenemaan valmis hetkessä.
- Valmis piiloutumaan, suojautumaan kaikelta,
jotta edes jotain jäisi.
Alussa annettiin usko, toivo ja rakkaus.
Mitä sitten kun usko on mennyt?
Toivo on menetetty?
Ja tieto, niin tuntuu on
- ettei rakkaus yksin riitä...
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Rehellistä mielenmaiseman kuvausta, pidän.
herkkä tunnustus elämän kolhuista kaiken tuon menettämisestä mistä runoilet, joskus tulee tällaisia vaikeita aikoja ja haluaakin mennä piiloon säilyttääkseen ehkä vain itsekunnioituksen, mutta uskon että jostain tulee se tuuli joka nostaa sinut vielä parempaan mielentilaan, koska runosi tunnelma on ollut joskus aika lähellä sen hetkistä olotilaa, sieltä on sitten noustu, kevät tulossa toivotaan että tuuli kohdallasi on suotuisa