armo

--"Miltä sinä luulisit sen tuntuvan, yrittää nyt päivä toisensa perään kelvata jollekin sellaiselle niin paljon, että antaa itsensä aivan ehdoitta kadottaa itsensä vain koska haluaa niin paljon olla näkyvä, olla niin kuin se toinen? Siinä katoaa jonnekin sen varjoon ja himmenee itse kokonaan pois. Niin, miltä sinä luulisit sellaisen tuntuvan? Miltä sinä luulisit pakotettujen veitsenterän viiltojen, henkisten ja hieman aidompienkin, tuntuvan aina kuin se toinen on mennyt ohi kuoulun naulakoilla tai aamun ruuhkabussissa, kiireessä edes tajuamatta sinua? Miltä sinä jumalauta luulet sen kaiken tuntuvan ihollasi silloin? Kaipuulta? Surulta? Suuttumukselta? Ehkä kaikilta niiltä, mutta eniten näkymättömyydeltä? Eniten se tuntuu näkymättömyydeltä, sellaiselta kieroutuneelta näkymättömyydeltä, jossa sinä olet liian iso olemaan tässä maailmassa, liian iso mahtumaan sen silmien verkkokalvoille. Siksi se ei huomaa sinua, siksi sinua ei ei ole vaikka sinä yrittäisit etsiä kaupungilla tunteja sellaisia samanvärisiä kenkiä kuin se pitää, sellaisia aniliininpunaisia, ja puhuisit aina astetta kovempaa sen vieressä. Siksi se ei tajua sinua edes silloin, kun sinä puristat sen kättä tai annat sen kertoa elämänsä pahimmista päivistä. Ei se huomaa, ei tietenkään, koska sinä olet sille vai tuhkakuppi johon se ripottelee Voguensa jämät. Olet liian iso olemaan sille mitään, aivan liian iso mahtumaan sen maailmaan.

Totta kai sinä päätät muuttua. Mitä muutakaan sinä voisit? Et sinä halua uskoa järkeen, et mihinkään muuhun kuin hulluun rakkauteesi. Sinä huomaat viikkojen, ehkä onneton vasta kuukasien jälkeen että se ei rakasta sinua siltikään. Ei se auta vaikka sinä kutistut ja kärsit, katoat ja kaivat itsellesi hautaa. Ei se halua sinua maailmaansa, koska sinä käytät vääriä sanoja, puhut pikkuisen liian terävästi ja pidät aivan väärää farkkukokoa. Se katsoo sinua aina nenänvarttaan pitkin, kun sinä ole kassajonossa suklaalevysi kanssa ja se kuiskaa aina sinun ohi käveltyäsi sen keijukaismaisen kaverinsa korvaan jotain juuri ja juuri niin kovaa, että sinä kumminkin kuulet sen. Siinä vaiheessa sinä olet jo polvillasi koulun kylmällä kivilattialla ja huomaat oksentavasi toista tuntia, toista helvetillisen kipeää tuntia sinä oksennat sitä samaa tahmeanmakeaa kaakaovoita, itket ja vannot että sinä et enää koskaan ole niin typerä. Sinä teet elämäsi typerintä virhettä, mutta kaikki sehän on vain koska sinä haluat sen rakastavan sinua. Vielä se rakastaa, kyllä se vielä rakastaa, niinhän?

Sinä lähdet juoksemaan. Totta kai sinä juokset, miksi et juoksisikaan, sehän on ainut keino jolla sinä pääset pakoon sitä vielä edes vähän hengittävää järjen ääntä, joka sanoo sinulle että kukaan ei ole sinun henkesi arvoinen, ei vaikka se tuoksuisi kuinka hyvältä ja hymyilisi juuri oikeanlaisten elokuvarepliikkien aikaan, ei kukaan ei ole siltikään sinun sydämesi ja veresi arvoinen. Sinä juokset ja juokset, hakkaat maata minuutteja, tunteja, loputtomia aikoja ennen kuin tulee pimeää ja ilta vaihtuu yöksi. Sinä olet niin kipeä ja niin rakastanut, että sinä voisit huutaa ikuisesti jos sinä vain tietäisit sen halkaisevan sinut ja lopettavan kaiken. Sinä olet niin rakastunut ja haavoilla, kun se meni taas tänään sinun ohi, kantoi tarjottimellaan vain näkkäriä ja sinä et mahtunut enää sen silmien edessä edes eilisiin vaatteisiisi. Sinä olet niin rakastunut, että sinä olet valmis tappamaan itsesi sen toisen takia eikä se huomaa sinua siltikään. Miltä sinä luulet sen tuntuvan? Miltä sinä luulet sen tuntuvan, kun sinä katsot aamulla peiliin ja tajuat tappaaneesi itsesi turhaan?"--