Pahasti tylsynyt terä kulkee pitkin valkoista laattalattiaa jättäen jälkeensä kiemurtelevan vihreän viivan. Olet kontallasi lattialla ja sekä kätesi, että polvesi vapisevat. Päälläsi roikkuvaan mekkoon on piirretty monimutkaisia kukkia ja kiemuroita.
Lopulta sinun on pakko istahtaa lattialle ja kädessäsi oleva värikynä vetää viivan vanhojen piirrosten päälle. Katsot sitä tylsistyneenä, kunnes koet sinulle ikävän assosiaation. Muiden kuvioiden yli kulkeva, ehdoton viiva. Aivan kuin hän.
”Flora! Isoisä ja isoäiti tulivat käymään, tule alas!” kuulet äidin huutavan rappusten alapäästä. Isovanhempasi kävivät vierailulla kotonasi vain kerran vuodessa, mutta miksi juuri nyt?
Olet lähdössä ulos Omenamiehen kanssa. Sipaiset punaiset hiuksesi nutturalle ja loikit rappuset alas. Keittiön pöydän äärellä istuu kaksi vanhempaa ihmistä kuin viimevuonna näkemäsi isovanhemmat. Käyt kuitenkin halaamassa kumpaistakin.
”Olen pahoillani, mutten ehdi nyt jäämään. Olen sopinut treffit poikaystäväni kanssa”, sanot pahoittelevasti ja ryntäät ulos talosta. Äitisi ja jää katsomaan vihaisesti perääsi, mutta hänen vanhempansa näyttävät lähinnä hämmentyneiltä.
”Flora, minun täytyy kertoa sinulle surullinen uutinen”, äitisi nikottelee kasvot kyynelistä kiiltävinä, ”isoisä ja isoäiti ajoivat kotimatkalla...”. Et kuule hänen loppupuhettaan, olet shokissa ja täynnä syyllisyyttä. Matkustuslupa Floralle menneisyyteen, kiitos. Passiflora caerulea. Kärsimyskukka.
Päätäsi pudistaen jatkat hidasta työtäsi, vaikka ranteessasi on varmasti jännetuppitulehdus. Vasta puolet lattiasta, vasta 19 vihreää värikynää ja päänsä katkaissut tussi, jolla kaunistit mekkoasi.
Itäisellä seinällä on valkokarminen ikkuna, josta loistaa kirkkaan väristä valoa. Olet jättänyt sen ympäristön rauhaan, siinä missä kolme muuta seinää on jo peitetty vihrein piirroksin. Vältät katsomasta siihen, sillä valo on liian kirkasta suurille, vihreille silmillesi. Et haluaisi koskea ikkunaan millään ehdolla.
”"Flora, me muutamme Ruotsiin, Tukholman lähelle! Eikö olekin ihanaa päästä suurempaan kaupunkiin?” äitisi kertoo innoissaan. Aivosi leikkaavat hetken tyhjää, ethän sinä voi minnekään lähteä, mitä Omenamieskin ajattelisi?
Ymmärrät kuitenkin mahdollisuutesi karata, eihän miehelle tarvitsisi kertoa mitään. Pelkkä asioiden ajattelukin saa sinut kuitenkin vilkuilemaan ympärillesi, ja tajuat, että olet koukussa.
”Flora mitä nyt?” äitisi kysyy ärtyneenä sulloessaan keittiövälineitä ratkeamaisillaan olevaan pahvilaatikkoon. ”Missä sinun tavarasi ovat?”
”Huoneessani. Äiti, minä jään tänne. Menen asumaan hänen luokseen”, sanot varovasti ja odotat räjähdystä. Hetkeksi äitisi silmät tummuvat, mutta hän ei sano mitään. Nyökäyttää vain päätään huulet puristettuina yhteen. Tiedät ettei hän pidä Omenamiehestä.
Pelastus ei ollut sinun juttusi, vaati liikaa uskallusta tehdä jotain niin radikaalia, aivan niin kuin ikkunankin luo meneminen. Tiedät nimittäin, että ennen pitkää myös länsiseinälle ilmestyisi ikkuna, ja sen karmit olisivat tumman vihreät, sitä väriä, jota Omenamiehen silmät olivat olleet.
Kunhan lattia vain tulisi valmiiksi.
Kynän terä napsahtaa poikki ja vierii ikkunan alle. Seuraat sitä myrtyneenä katseellasi ja kohotat kynän kasvojesi eteen. Huokaisten alat jyrsiä lisää terää näkyville ja syljeskelet puunpalasia lattialle. Jatkat kuviointia tikkuja kielessäsi, mutta iloitset siitä, että huone on jo melkeinpä kokonaan kirjottu vihreällä.
Istut keskellä pienen huoneen lattiaa ja tuijotat ikkunaan, vaikka se saakin pääsi särkemään. Teet pikaisen päätöksen ja nouset laihoille jaloillesi. Kahdennenkymmenennen kynäsi koskettaessa ikkunan karmia, se sihahtaa ja vetäiset sen äkkiä pois. Kulmat kurtussa tuijotat kynän mustunutta päätä, ja päättelet, ettei karmiin taida ottaa vihreä väri. Mutta missä länsi-ikkuna sitten viipyi?
”Flora, sinäkö olet vielä hereillä?” kysyy viinalta ja pistävältä naisen hajuvedeltä tuoksuva ääni sammaltaen. Istut tummanvihertävällä sohvallanne etkä vaivaudu katsomaan taaksesi, sillä pelkäät Omenamiehen huomaavan punaiset silmäsi. Pelkäsit, ettei hän tällä kertaa tulisi lainkaan takaisin.
”Tietenkin”, vastaat hiljaa. Kyllä hänenkin se pitäisi jo tietää. Alkoholinhaju tunkeutuu väkivaltaisena sieraimiisi, kun Omenamies nojautuu yllesi ja nostaa kätensä niskaasi.
”Tietenkin”, hän toistaa, ja hymyilee vinosti. Lopulta hän kumartuu suutelemaan sinua, etkä jaksa vastustella hänen kantaessaan sinut makuuhuoneeseenne.
Istut jälleen keskellä lattiaa. Tällä kertaa kasvot kohti länsiseinää. Olet jo tehnyt kaiken voitavan, mutta aukko antaa odottaa itseään. Miksi minulle käy aina näin? Ajatus karkaa varkain mieleesi. Olitko tehnyt kaiken taas turhaan?
”Flora, olethan sinä nyt ihan kunnossa?” äitisi huolestunut ääni kantautuu puhelimesta.
”Olen, olen. Mutta minun täytyy lopettaa nyt, olen polttamassa veden pohjaan”, vastaat värittömästi ja suljet puhelimen. Et ole käyttänyt keittiötä viimeiseen kahteen viikkoon, ja syönytkin olet viimeksi neljä päivää sitten.
”Flora, tulin kotiin!” Omenamies huikkaa ovelta ja katsot häntä silmät pyöreinä. Et uskonut hänen enää palaavan kahden viikon poissaolon jälkeen. Kasvosi puhkeavat hymyyn ja halaat häntä onnellisena. Ehkä vielä yksi mahdollisuus vihreälle.
”Flora rakas...”, lukee kirjeen alussa, jonka hän on jättänyt sänkyyn vierellesi. Katsoessasi selittelevää kirjettä, tajuat, ettet jaksa sietää tällaista enää. Mies oli jättänyt sinut viimeisen kerran yksin.
Tarkastelet punaisten hiustesi lävitse pienen purkin etikettiä ja nostat pöydällä olleen lasin käteesi. Napsautat korkin auki ja kaadat purkista kasan pillereitä suuhusi, ja huuhdot ne viinalasillisella alas.
On kulunut jo kauan siitä, kun sait huoneen omenanvihreäksi. Ilmeettömät kasvosi ovat taas kohti itäistä ikkunaa. Ehkä minun pitäisi jo uskaltaa, ajattelet. Koskaan ei ole myöhäistä nousta. Asiaan saattavat vaikuttaa puutuneet jalkasikin, mutta kohotat itsesi joka tapauksessa horjahdellen ylös. Astuessasi ikkunan luo puristat kädessäsi viimeistä värikynääsi.
Otat itseäsi niskasta kiinni ja kiipeät ikkunalaudalle. Se tuntuu viileältä karheutuneiden sormiesi alla. Et näe enää mitään, valo häikäisee pupillisi käsittämättömän pieniksi. Et kuitenkaan kaipaa näköäsi, sillä vihreä voisi saada sinut vielä kääntämään pääsi. Lopulta huokaiset syvään, päästät hymyn kasvoillesi ja heittäydyt puhtaaseen valkoiseen.
”Flora, oletko sinä hereillä?” vierestäsi kysyy tuttu ääni. Äitisi on kumartuneena yllesi. ”Luojan kiitos! Olimme huolissamme sinusta. En voi ymmärtää sitä mitä teit, mutta tavallaan olen onnellinen siitä. Olethan nyt täällä.”
Huomaat makaavasi sairaalassa, viereisissä sängyissä ihmiset puhuvat ruotsia, ja isäsi seisoo vuoteesi jalkopäässä. Typertyneenä katselet ympärillesi ja kasvoillesi on juuttunut jostakin syystä hymy.
Yöpöydälläsi lepää kukkien seurana toisesta päästä kärventynyt vihreä värikynä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
