Nimetön

sydämessä on kumma tunne.
tavallaan se on vanha, surullinen, tyhjä.
mutta toisaalta se on liian kokematon, liian täysi,
mutta onnellinen se ei ole.

eipä mulla pitäis olla valittamista.
itse oon soppani keittänyt,
itse mun pitäis asiani korjata.

tiedän nyt etten merkinnyt kenellekkään ikinä mitään.
alan hyväksyä sen.
tahdon päästä pois.
niin kauas että jokainen vastaantulija olisi uusi tuttavuus.
ja yrittää vielä kerran jos viimein löytäisin jonkun,
jonkun joka välittäisi minusta yhtä paljon
kuin minä hänestä.

en tiedä onko oikein vain jättää kaikki taakseen,
rempalleen, irralleen.
mutta kova maailma hioi minusta itsekeskeisen.
on helpompaa jättää omat sotkunsa muille.

sitten kun lähden.
muistakaa vain onnelliset hetkemme.
haudatkaa huonot päivät.
minä ainakin nautin ajasta teidän kanssanne.

niin kauan kuin sitä kesti...