Piikkejä

Eivät ne olleet vilunvärähdyksiä, jotka selkääni pitkin juoksivat. Ei, ne olivat tuhansia kivun pistoja piikkiseinän painuessa selkänahkaani. En vieläkään voi uskoa sitä. Tässäkö olisi elämäni pää? Mitä tein väärin, että minut näin hylättiin? Eikö kaikki mitä tein, ollut vain elämääni varten? Ei sitten ilmeisesti. Näyttäisi siltä, että minulla ei ollut oikeutta elää. En tiedä missä vaiheessa siinä kävi näin, mutta näin nyt kävi.
Syntyessäni minäkin olin ollut vain ihmislapsi, valoisa tulevaisuus edessäni. Toisin kuitenkin kävi. Jo seitsenvuotiaana opin, ettei kaduilla näkemieni nauravien ja iloisten lasten elämä ollut minun elämääni. Minun elämäni oli pimeä. Syrjäkujien kasvatti olin minä, musta kuin pimein nurkka takanani.
Kymmenvuotiaana sain ainoan parhaan kaverini, Julesin. Hänkin oli mustaihoinen, aivan kuten minä. Hänestä tuli minun perheeni, sillä perhettä minulla ei ennestään ollut. Isästäni en tiedä ja äitini kuoli minun ollessa viisi. Aina siitä pitäen olen huolehtinut itse itsestäni. Nyt sain vihdoin rinnalleni jonkun, joka edes hiukan välitti. Se oli uutta minulle, ja minä pidin siitä.
Viisitoista täytettyäni Jules alkoi käyttäytyä omituisesti. Hän vältteli katsettani ja oli usein huonotuulinen. Välillä hän sai outoja raivokohtauksia. Kerran hän löi minua. Aloin pelkäämään Julesia. Pelkäsin häntä. Mikä outo muutos oli tapahtunut tuossa elämäni tärkeimmässä ihmisessä? En voinut ymmärtää. Huolesta kipeänä en tiennyt mitä tehdä.
Kuudentoista ikäisenä ymmärsin vihdoin, mikä Julesiin oli mennyt. Näin hänet ensimmäistä kertaa piikki kädessä. Huumeita, tajusin. Olin nähnyt monia huumeriippuvaisia samoilla kulmilla, joilla itse oleskelin, mutta tähän mennessä en kertaakaan ollut törmännyt heihin. Nyt paras ystäväni oli narkkari. En tahtonut Julesin jättävän minua. Elämälläni ei ollut hänen lisäkseen muuta sisältöä. Pyysin päästä mukaan hänen maailmaansa. Silloin nielaisin ensimmäisen nappini. Sen jälkeen en selvää päivää nähnyt.
Huumekoukussa ja epätoivoisena nuorena 18-vuotiaana naisena olin elänyt ihmiselämän. Olin loppuun kulutettu. Eniten minua oli kuluttanut elämä Julesin ja muiden huumeveikkojen kanssa. Kehenkään ei voinut luottaa. Epäröimättä jokainen oli valmis puukottamaan toista selkään huumeiden vuoksi. Minä olin samanlainen. Elin kaduilla kuin villielukka.
Viimeisen virheeni tein pari kuukautta sitten, kun heroiinituskissani riuhdoin huumepiikkiä Julesin kädestä. Minulla oli oikeus siihen, sillä Jules oli varastanut viimeisen piikkini. Hän oli kuitenkin nopeampi ja iski aineet suoneensa minun ehtimättä väliin. Raivostuin silmittömästi ja sokeana raivosta aloin hakata Julesia kädessäni olevalla veitsellä. Hakkasin ja hakkasin, eikä Jules vastustellut. Hän ei jaksanut, hänellä oli hyvä olla. Jatkoin vielä senkin jälkeen, kun Jules retkahti verissään jalkojeni juureen. Silloin en tajunnut, että olin tappanut ainoan läheiseni.
Poliisit korjasivat minut talteen minun väsähdettyä verisen ja tohjoisen ruumiin päälle. He kysyivät, kuka oli tehnyt surmatyön. Vastasin olleeni itse asialla. Huumetuskissani en edes tajunnut tapahtumia.
Nyt tiedän mitä olen tehnyt ja saan siitä myös ansioni mukaan. Täytin eilen 19 vuotta. Se oli se elinvuosien määrä, joka minulle suotiin. Tänään ne loppuisivat. Olen tajunnut mitä minulle tapahtuu ja vähitellen, piikkien painuessa aina vain syvemmälle, hyväksyn hiljaa kohtaloni. Näin minulle kuuluikin käydä. Ken piikkiin tarttuu, se piikkiin kuolee, näin olen asian ymmärtänyt.