Punaista

Loputtomat ratakiskot häviävät kaukaisuuteen, ja minä seisahdun hetkeksi hengittämään edessäni leimuavaa kauneutta. Raiteita peittää punaisten lehtien rahiseva kangas, eikä näitä teitä ole tehty kymmenen sentin koroilla käveltäväksi, joten olen heittänyt hyödyttömät kenkäni tien sivuun jo maileja sitten.

Viileä, kostea syysmaa hivelee jalkojani paksujen sukkahousujen läpi, mutta ruumiin kylmyydestä huolimatta mielessäni räiskähtelevät samat punaisen ja keltaisen lämpimät sävyt kuin ympäröivässä maailmassakin. Suljen silmäni ja näen värien tanssivan edessäni.

Otan askeleen, toisen, haparoin kiskojen välissä sokeana ympäröivältä maailmalta ja olen vähällä kaatua, mutta pääsen tasapainoon. Luovutan, avaan silmäni ja henkäisen, kun värit räiskähtävät taas silmilleni.
Askel, toinen.

Lähestyvä ääni kiirii selkäpiissäni. Vielä ei ole liian myöhäistä.
Punainen lumoaa minut, ja vaikka pakokauhu saa jalkani tärisemään, osa minua on edelleen yhtä maiseman kanssa, ei halua irrottaa pysähtyneestä hetkestä. En liiku.

Minä olen tässä ja vain muu maailma liikkuu, tanssii silmieni takana mielipuolista tanssiaan, miljoonakaupunkien epilepsiakohtaus kiihtyy tasoristeyksissä ja huoltoasemien luonnottomasti valaistuissa kahvioissa..
Silmieni edessä välkähtää kaksi häikäisevää valoa enkä pysty enää sulkemaan lähestyvän junan huutoa mieleltäni.

Levitän käteni
ja otan sen vastaan syleillen

Punaista.