Taivas tarttui kengänpohjaan
kaduilla korkeat reunat ja kynnykset
kompastumisvaara joka askeleella
Älä tule lähelleni nyt, anna minun pudota rauhassa
kohmettua ja käpertyä
enkä nouse enää koskaan
Teistä kukaan ei jaksa taistella
puolestani, puolellani
niiltä loppuu usko
kun minä varastin sen kaiken
ääreisverenkiertooni
laajenneiden pupillien reunoille värisemään
Haluaisin vesisateen ropisemaan peltikattooni
niin minun ei tarvitsisi etsiä itsestäni itkua
kuivattaisin kyyneleet kämmenselkään
polttavassa auringossa
Koska minä en muista
miltä kesä tuntuu.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämä koko runo ihan vilisee tajuttoman ihania sanavalintoja. Oioi tykkään sinusta hulluna.
Luin uusimmat runosi. Ajan kanssa. Nauttien.
Ihaillen.
On suuri rikkaus osata kirjoittaa näin.
Niin, ihminen on loppujen lopuksi aina yksin.
Eivät kanssaihmiset näe. Tavallaan se on helpottavaakin, toisinaan rankkaa.
Vesisade ropisemassa peltikattoon on lohullista, tavallaa. Ihana ääni.
Ymmärrän. Tämä on täynnä oikeita sanoja, yhdistettynä, kivusta kauneutta.