Seison kotipihalla.
Kyynel silmissä katson sitä kaikkea.
Ennen vihasin tätä kaikkea..
Nyt olen oppinut arvostamaan.
Tyhjä talo kaipaa elämää.
Ajan jäljet näkyvät rakennuksissa.
Harmaus laskeutuu, on hiljaista.
Voin melkein haistaa äidin leivän tuoksun.
Sitten taivas aukeaa,
alkaa sataa lunta.
Se peittelee maan toivottaen hyvää yötä..
Käännyn ja lähden kävelemään.
Tuuli puhaltaa - kylmä puistatus kulkee lävitseni.
Se, että lähden, ei tarkoita mitään.
Ei ihmistä voi nostaa pois juuriltaan.
Jonain päivänä palaan
- takaisin kotiin..
Selite:
Nyt piti saada kokeilla jotain vähän erilaista.. Onnistumista en ala ite kommentoimaan, tehköön sen muut..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Nostalginen ja lämmin runo lapsuuden maisemista! Emme osaa arvostaa sitä mikä on jokapäiväistä ja tuttua kuin vasta kadottaessamme sen!
Voihan nenä. Kylmät väreet menee, varsinkin kun taustalla soi vielä 51 Koodia - Kylmäjärvi. Sopii tämän runon tunnelmaan kuin valettu. Todella koskettava runo ja näin tulen varmasti itsekin aikanaan tekemään.