Valekristallia

Olin joskus toivonut, että vesi voisi muuttua kristalliksi. Kauniiksi, sädehtiväksi pinnaksi, jonka päällä voisin kävellä.
Silloin tuntisin itsenikin kauniiksi.

Sitten niin kävi.
Missä aiemmin olin nähnyt aaltojen ajautuvan rantaan, näin nyt kristallin kirkasta lasia, kuin ensilumi,
johon ei malta olla koskematta.
Se säkenöi ja heijasteli erilaisia värejä, oli vastustamaton.
Se jatkui edessäni äärettömiin ja kutsui luokseen.

En voinut vastustaa sen vetovoimaa, ja yhdellä askeleella onnistuin koskemaan sen virheetöntä ja lumoavaa pintaa.

Mutta tuo pinta hajosi jo hellästä kosketuksesta ja muuttui jalkojeni alla tuhansiksi teräviksi sirpaleiksi.
Pian jo vajosin sen läpi ja putosin yhdessä sirpaleiden kanssa, jotka viilsivät ihoani ja muuttivat sen punaiseksi.

Epätoivoisena yritin kerätä sirpaleita käsiini, jotta ne eivät vahingoittaisi minua, mutta satutin itseäni mitä enemmän yritin.

Puristin sirpaleita tiukasti käsissäni ja toivoin, että ne muuttuisivat takaisin vedeksi. Kuinka kaipasinkaan sen viileyttä ja kauneutta. Kuinka se nyt lievittäisikään kipuani.

Kuvittelin itseni syvyyksiin, veden ympäröimäksi. Antaisin aaltojen kuljettaa ja kelluisin sen vietävänä loputtomiin. Kun kääntyisin katsomaan ylös, näkisin valon heijastavan pinnan läpi suoraan kasvoilleni. Tuntisin lämmön.
Ehkä se olisi vielä mahdollista.