MuutosVastarintama

Aamun kajo tunkeutuu ohuena pakkorakona harmaan verhokapan takaa. Se muodostaa kapean kujan heräävän ahdistuksen slummikortteliin. Makaan paikallani lamaantuneena ajatusteni amok-juoksun lähtöviivalla odottaen laukausta. Pöly tanssii vielä viimeisiä hitaita ennen kiihdytystä.

Silmäluomet rävähtävät väristen auki ja tuijottavat hetken verran kattoon apposen avoinna keltaista valumaa rappauksessa, joka on levinnyt eilisestä lähtien yhä syvemmälle yksiöni onkaloihin. Karmien takana maisema muuttuu kuin Dorian Grayn muotokuva. Se on jotenkin vinossa.

Verestävät iirikset siirtyvät etsimään tähdenlentoja rähmällään matonhapsuista. Katse löytää pelkkiä pudonneita häntiä, jotka yön liskot ovat jättäneet muistoksi nihkeiden lakanoiden kera jatkuvista painajaisista selkärangassa. Voisin kirjoittaa niistä paksun mustelmateoksen, jos vain jaksaisin. Makuuhaavat eivät kumminkaan parannu sitomalla, joten ruoskin ne liikkeelle.

Mietin kuinka rakastankaan rauhaa, kun katson kahvinporojen laiduntavan hitaasti lusikan reunalla ja yritän ennustaa niistä tulevaisuutta huonolla menestyksellä. Suden suussa ei ole tarpeeksi makunystyröitä erottamaan katkeruutta happamuudesta. Aspartaamissa elää sentään syövän toivo. Nälkä.

Jos kärsii orientaatioprobleemista jo aamunkoitteessa, miten voi edes miettiä idättävänsä jotain laskettavaksi kelpaavaa? Aika. Paikka.

Kuten kuu, aamukin vaihtuu uudeksi aina liian nopeaan.