Pölyinen kevätniitty on katettu kunnioittavasti lautaselle. Istun pöydän ääressä tietämättä, mitä tehdä itselleni.
Yksi pala levystä tuntuu olevan aina liian vähän. Ja vaikka koitan hillitä mielihalujani, en voi vastustaa kiusausta
antaa neulan raapia ihanasti näkymättömiä haavoja yhä uudelleen auki nostalgian pyörittäessä minua pikkusormensa ympäri 45 kierrosta minuutissa.
Kuppi mustaa kajalia silmien ympärillä valvon kanssasi toivoen ettei aamu koskaan saapuisi.
Laula, suloinen satakieli. Laula vielä kerran.
sinun ei tarvitse sanoa rakastavasi minua...sinun ei tarvitse… sinun ei tarvitse sanoa…sinun ei tarvitse…
Aavekuiskausten hiipiessä seiniä pitkin selkäpiihin on sanomattakin selvää, ettei kukaan tule milloinkaan korvaamaan
mehiläispesän ainoaa Kuningatarta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi



