Don't try to fix me, I'm not broken.

Runoilija armahdettu

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 29.2.2004
Viimeksi paikalla: 11.10.2020 23:18

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
Syntymäpäivä:
19.8.1989

Minä, jonka mielessä on sanoja liikaakiin. Joka joskus ahdistuu siitä, kun ei saa tunteitaan ulos millään keinolla. Minä, joka tunnen kaiken täysillä, aurinko/hurrikaani, se olen minä. Hyvä runo saa kädet tärisemään, minä joka itken usein teidän teksteille, joka samastuu helposti. Saatan unohtua tähän hetkeen, sitten ottaa taas kiinni maailmasta ja olla takaisin. Ihminen, joka tarvitsee toista.
 

Musta verho silmien edessä, maailma näyttää sumealta, pimeältä. Harmaus valtaa mielen, kääntää kauniin harmaaksi, väljähtyneeksi, rumaksi. Ajatuksia, viliseviä sanoja päässä, yhdenkään ote ei tunnu todelliselta. Hiljaisuuden hetkissä äänet vääristyvät, kaikuvat, sydämensyke on liian tiheä, pelko. Pimeys nielee mukanaan, silmien sulkeminen ei auta.

Kuilu, syvä ja rosoreunainen, sydämen edessä, valppaana nielemään kaiken, hereillä saamaan otteeseensa. Sanat muuttavat muotoaan mielessä, vääristävät kauneimman puheen epäselväksi, piikitteleväksi, piiloviestejä sisältäväksi.

Epätasapaino, epävarmuus omasta itsestään, ei tunne eikä näe peilikuvaansa. Hallusinaatioita, epätietoisuus todellisesta.

Vuodet kuluvat ohitse, aika tuntuu merkitsemättömältä, elämä tuntuu vääränlaiselta, et aseta tavotteitasi, olet pettymys, ääniä, liikaa ääniä. Yhä tummempi verho silmien edessä, näkeminen muuttuu mahdottomaksi, oma mieli pirstaloituu, irtaantuu kehosta eikä kykyne tunnistamaan ongelmiaan omaksi. Demonien tuntu pään sisällä vahvistuu samalla kun oma pelko kasvaa, pelko siitä mikä on, miksi on, mikä on vialla, missä on mennyt pieleen.
Epäonnistumisen pelko, asiat muuttuvat päässä isommiksi ja oma minä hajaantuu entisestään.

Vääristyneitä sanoja, syljettyinä kasvoille rakkauden muodossa, petollisuus nielee. Pieni ääni sisällä käskee jatkamaan, kulkemaan, voittamaan, todistamaan. Kävelee, vaikka tekisi mieli maata. Puhuu, vaikka haluaisi olla hiljaa. Eristäytyy, katoaa, häviää. Oma maailma pienenee, pelot suurenevat, hämmennys ja viha kasvavat.

Maailma muuttuu painajaisuneksi. Ihmiskunta näyttää mustalta, kierolta, tummasilmisiltä paholaisilta, joiden ainoa oikeus on kuolla, muuttua tomuksi, antaa luonnon kasvaa takaisin. Kieroituneita ajatuksia, vihan sävyttämiä, häpeä, niin iso häpeäntunne. Syyllisyys, ei aina ollut näin, milloin iloisuus kääntyi vastaan, milloin syntyi musta-valkoisuus, epäileväisyys, kaikkien motiivit ovat pahoja, synkkiä.

Empaattisuus häviää pala palalta kun maailma tummuu entisestään. Toivon tunne, joka ennen täytti sydämen, sai sen nauramaan, olemaan aurinkoinen, häviää tomuksi, loittonee. Sydämen valtaa tyhjyys, jonka täyttää vain negatiiviset asiat.
Hämmennys omassa päässä kasvaa, ei ymmärrä, kietoutuu omaan itseensä, eikä päästä ketään muurien ympärille. Silmät pälyilevät epäilevästi jokaista liikettä kaikkialla, mieli kääntyy itseään vastaan, vilahduksia, välähdyksiä, ääniä, varjokuvia, askeleita takaa ja tyhjyys edessä.

Liian isoja päätöksiä hoidettava, liian suuria kohtalokkaita muutoksia, toisen elämä käsissä, eikä osaa enää olla, ei osaa elää tätä elämää, olla arjessa. Kietoo lisää verhoa ympärilleen, tummentaa verhonsa pikimustaksi, syleilee omaa tuskaansa, suorastaan rakastaa tunnetta, joka tuhoaa sielun, kun ei tunne muutakaan. Piiloutuu omaan yksinäisyyteensä, pelastaminen on vaikeaa, kun silminnähden muutoksia tapahtuu vain omassa mielessä.

Sen kaiken tuskan keskellä, sen pyöriessä ympyrää, elämän junnatessa paikallaan, syttyy pieni toivonliekki sydämessä, ihmiskunta näyttää hyvyytensä kädestä pitäen, kun lämpimät kädet ottavat syleilyynsä, ensimmäistä kertaa puhtaaseen kauneuden syleilyyn, jonka turvin on helpompi hengittää. Toivon jälkeen tieto siitä, että sinussa elää jokin toinen, tuntuu suuremmalta helpotukselta kuin mikään koskaan aiemmin.

Ensimmäistä kertaa elämässään uskaltaa astua verhon takaa, nostaa sen reunaa, todeta maailman värien olevan kirkkaita, kauniita. Nähdessään edessään kaiken loiston, tuntee sydämessään sykkeen, jonka luuli jo unohtavansa. Se syke kasvaa joka päivä, muuttuen yhä isommaksi ja isommaksi, toivokkaammaksi hetki hetkeltä.

Tieto paperilla, helpotuksenkyyneleet valuvat poskilta. Usko siihen, että muuttuminen, parantuminen, on mahdollista, antaa itselleen armoa, aikaa, rakkauttakin. Antaa äänien olla rauhassa taustalla, sisimmässä on syttynyt se, joka taistelee, joka näyttää maailmalle, että pystyy tähän, taistelija, selviytyjä, silmissään hurja katse, voitonjano. Se, joka tulee voittamaan.

Selite: 
Minä. Epävakaa persoonallisuushäiriö.
Kategoria: 
 

Kommentit

Hienoa kerrontaa. Kaikessa monitulkinnaisuudessaan eheä kokonaisuus. Pidin, osin samaistuinkin.

 

Käyttäjän kaikki runot