En minä ole unohtanut niitä öiden kaikkein pimeimpiä hetkiä, joina kuuntelimme musiikkia niin hiljaa, että emme edes varmaan oikeasti kuulleet mitään. Aistimme vain sen läsnäolon, ja tunsimme jokaisen kappaleen entuudestaan.
Osasimme kaikki sanat ulkoa.
Kyllä minä muistan, miten sinä hivutit hiljaa kätesi omaani, puristit niin kovasti. Eikä kukaan huomannut mitään.
Ja meitä kuitenkin pelotti. Meitä pelotti niin pirusti, että joku huomaisi meidät, ja veisi meidät pois.
Eri suuntiin. Niin etten minä enää tuntisi sitä sinun niin tuttua tuoksuasi. Kuulisi sinun hengitystäsi.
Ja sitä, kun aina välillä kuiskaat nimeäni hiljaa pimeydessä, ihan vain varmistaaksesi, että minä olen siinä vielä.
Ei sinun olisi tarvinnut.
Minä en ikinä olisi lähtenyt siitä minnekään, en ikinä ennen sinua.
Ja minä tiesin, vaikka kuinka yritin työntää sen mielestäni. Minä tiesin, että sen jälkeen kun nousisimme siltä puiselta, viileältä lattialta, mikään ei olisi niinkuin ennen.
Sen takia minä en ikinä olisi halunnut lähteä.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niinhän sitä sanotaan.
Ja silti sitä aina toivoo, ettei se olisi totta.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
