Joskus, kun peilistä katsoo takaisin harmaantunut, vähän väsynyt, mutta lempeä katse, mietin:
Mikä meissä vielä liikkuu?
Nuoruus? Ei se minnekään kokonaan lähtenyt. Se vain otti toisenlaisen rytmin.
Meidän lenkkimme eivät enää ole juoksua, vaan kävelyä – mutta jokaisessa askeleessa on yhä päättäväisyyttä.
Sydän ei enää hakkaa rakkaudesta niin nopeasti kuin silloin joskus, mutta se sykkii edelleen – ehkä vieläkin syvemmin.
Meissä liikkuu muistoja.
Kun näen sinut pöydän ääressä, muistan, miten katsoit minua ensimmäistä kertaa.
Muistan meidän retkemme, riidat ja sovut, iltakahvit ja aamun ensimmäiset sanat.
Meissä liikkuu myös huumori.
Se hersyvä nauru, joka karkaa, kun ei enää muisteta, miksi mentiin jääkaapille – mutta löydetään sieltä suklaata ja syödään se yhdessä.
Ja meissä liikkuu toivo.
Vaikka nivelet naksuvat ja lääkepussit rapisevat, me vielä suunnitellaan kesäreissuja, kirpparikäyntejä ja lettukestejä lastenlasten kanssa.
Mikä meissä vielä liikkuu?
Ehkä se on elämänjano.
Ehkä se on rakkaus, joka ei ole unohtanut, miten suudellaan hiljaa.
Ehkä se on ilo – siitä, että saadaan yhä herätä vierekkäin, samoihin auringonsäteisiin, vaikka kello olisikin jo vartin yli eläke.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
