Unen ja kuulemisen rajamailla

Istuimme vastakkain, sinä ja minä, räpytellen kännyköitämme, molemmat uppoutuneina niiden tarjoamiin höpötyksiin. Katseemme eivät kohdanneet, ennen kuin sinun kännykän akku yllättäen loppui. 

Huoneessa levisi lämpö, kuin näkymätön halaus olisi täyttänyt tilan. Katseemme kohtasivat, ja ilman, että edes huomasit, olin tarttunut sinua hartioista ja vetänyt sinut lähelleni. 

Halaus ei ollut vain tavallinen kosketus; se oli kuin olisimme palanneet niihin hetkiin, jolloin maailma oli yksinkertaisempi. Näin hämmästyksen kasvoillasi ja kuulin, kuinka kuiskasit: 

En ole koskaan kokenut mitään tällaista. 

Äänessäsi oli ihmetystä, mutta ennen kuin sanat ehtivät viedä hetken, nojauduin lähemmäksi. Päätin kertoa kaiken suudelmalla, joka korvaisi sanat tunteella. 

Mutta ennen kuin suudelma ehti täyttää ilmaa, pysähdyin. Muistin, miten olit kerran sanonut, että spontaanit hetket tekevät elämästä erityistä. Nostin sinut syliini, olit kevyt kuin kedon kukkanen. Kannoin sinut makuuhuoneeseen. 

Kun laskin sinut sängylle, halusin sanoa jotain merkityksellistä, pienen puheen, joka jäisi mieleen ikuisesti. Olin juuri avaamassa suuni, kun huomasin, että olit jo nukahtanut. 

Hymähdin itsekseni ja vedin peiton varovasti ylitsesi. Elämässä on hetkiä, jolloin uni voittaa jopa parhaimmat sanat. 

Aamu toi tullessaan uuden alun. Keittiössä kahvi porisi ja puurokattila höyrysi rauhallisesti. Astuit huoneeseen unisena, hiukset pörrössä. 

Istuin jo odottamassa. 

Hyvää huomenta, kulta, sanoin hymyillen. Taisin unohtaa sanoa illalla, että herätän sinut aamupuurolle. 

Hymyillen vastasit pilke silmäkulmassa.

Kyllä sinä sanoit, mutta ne sanat taisivat mennä tuolle kuurolle korvalle.