Olen aava,
mielten hiljainen ja myrskyisä tyyssija.
Minulla on kuumetta
ja luukorujeni kiille on vaurioitunut.
Olen aina matkalla rantaa kohti,
kompastelen metsästysmuovirihmastoihin.
Huomaan
kuinka hiukkaset ja hyönteiset kiiltelevät
valon nöyrtyessä irvistävän talorivistön taakse.
Siluetti liikkuu,
muuttuu paratiisiin tunkeutuneeksi käärmeeksi.
Tuijotan tuota kaikkea
pölyisen ikkunani läpi, jonka yläosaa koristaa
haavoittuneen aurinkoisen virkkaama pitsikappa.
Haistan pakokaasukauhun,
pilaantuneet juuret taivaalla.
Kuulen
hyväksi tulemisen mahdottomuuden,
kemikaaleilla kyllästetyt yhteiskunnat,
jotka jatkuvasti nukahtelevat sohvalle sätkä suussa.
Kaiken aikaa
olen ulvonut päästä kaltaisteni pariin,
kuvittamaan Kylli-tädin tavoin
muille lapsuuttamme,
joka oli kaikin tavoin vielä normaali.
En kysy enää lupaa. Astelen pitkin siltaa
etsien edes yhtä oikeaa vastausta,
sydämen ääntä,
tuloksetta.
Minusta tulee nuppineula
veden ja maan saumaan.
Käänteinen satu
saa vesiväreistäni uuden, tylymmän muodon.
Kaivan voimalla paskiaiset maasta,
opetan ne viimeinkin oppimaan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
