Rakkausrunot
Aavan meren tuolla puolen
tuomeen nimen vuolen.
Nimen, joka kertoo
miten rakkautta versoo
kuin istunut tähkä peltoon.
Syvään läpi tuoreen kuoren
teräni puree luomen.
Tatuoin tämän pienen hetken
muistoksi palloon
maitten vetten.
Kesät, talvet, vuodenajat
kuin laiskiaiset laahustavat.
Kukkii ja kuihtuu tuomi,
kestää raapustettu
Amornuoli.
Sokkeloisten juurten lujittama
sanani säilyy palavana.
Vaikka metsittynyt on jo polku,
jossa nuoret jalkain kerran horjui.
Joskus päiväni kun haalistuvat,
ja hävinneet on niittyin kukat.
Luo menneisyyden puun kuljen,
ja kerran vielä
Sinut syliin suljen.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Hieno runo sillä yleensä loppusoinnullisissa runoissa on semmoinen puinen pakkomaku mutta tässä tämä tarina vaan soljuu eteenpäin! Hienoa!
Hieno runo, etenkin loppu kerrassaan ihana!
"Joskus päiväni kun haalistuvat,
ja hävinneet on niittyin kukat.
Luo menneisyyden puun kuljen,
ja kerran vielä
Sinut syliin suljen."