Crush

Kaikki alkoi eräänä elokuisena iltana. Paikka oli mahdollisimman epäromanttinen ja aikakin täysin väärä. Moni voisi ihmetellä mitä tarinaa noin vääristä aineksista edes syntyisi. Kynä kuitenkin päätti antaa noille kahdelle mahdollisuuden, juuri se kynä, joka oli monet tarinat lopettanut jo ennen kuin ne olivat ehtineet edes alkaa.

Tuo elokuinen ilta näytti kaikinpuolin tavalliselta: Ei ollut liian kylmä eikä liian kuuma, kaupungista kuului iloista puheensorinaa onnelliste ihmisten aikaansaamana ja aurinkokin oli hiljaa painumassa mailleen.

Kaikki ei kuitenkaan ollut pelkästään hyvin. Toisella laidalla kaupunkia istui yksinäinen tyttö. Tyttö oli juuri se, jota monet olivat usein katsoneet ällistyneinä; kuinka hän voi aina olla iloinen, eikö hän koskaan sure? He eivät kuitenkaan tienneet, että joka aamu tyttö veti naamion kasvoilleen, joka ikinen aamu hän sulki sisimpänsä muilta. Miksi tyttö teki näin, sitä kynä voi vaan arvailla. Ehkä häntä oli satutettu liikaa ja hän oli satuttanut muita sillä hänen nuhjuiseen päiväkirjaansa oli sotkuisesti sutattu seuraava lause: "Tänään luovuin jälleen yhdestä lelustani. Tuon lelun nimi oli miehet".

Sitä tyttö ei tiennyt, että kaupungin toisella laidalla istui yksinäinen poika. Tuo poika oli kokenut elämässään ties millaisia vastoinkäymisiä ja toivokin pilkahteli hänen mielessään enää harvoin. "Tulisinko minä olemaan yksin koko loppuelämäni?" hän ajatteli. "Pitäisikö kukaan minusta koskaan kiinni?"

Se on melkeimpä ironista miten kohtalo kuljetti nuo kaksi yksinäistä sielua yhteen paikassa, jossa kumpikaan tuskin koskaan käy ja sellaisena aikana, jolloin kumpikin heitti toivonsa menemään. Mutta niinhän sitä sanotaan, että kaikki tapahtuu silloin kun sitä vähiten odottaa.

Tuosta illasta lähtien tyttö ja poika olivat erottamattomat. Miten helppoa olikaan jakaa toisen kanssa kaikki ilot ja surut, hyvät ja huonot hetket. Tosin, kuten voi olettaa, kun kaksi erilaista ihmistä jakaa toistensa kanssa kaiken, riidoilta ei voi välttyä. Välillä erimielisyyksiä oli enemmän, välillä vähemmän, välillä aivan liikaa ja välillä tuskin ollenkaan. Suurin syy riitoihin oli tytön ainainen pelko: "Milloin minä pilaan kaiken, milloin hän ei enää halua jakaa elämäänsä kanssani, milloin joku vie onneni minulta?" Mutta aina pojan sylissä ollessaan tyttö pystyi lukemaan pojan olemuksesta sanattoman viestin, tuon hiljaisen lupauksen, jonka poika antoi: "Vielä saapuu se päivä, jolloin meidänkään ei tarvitse enää pelätä".

Tyttö ja poika kulkevat edelleenkin mutkaista ja mäkistä elämänpolkua yhdessä. Viime yönä pojan nukkuessa tyttö kuiskasi hiljaa ilmaan sanat: "Minä rakastan sinua". Vaikka kynä tiesi sanojen säilyvän tytön sydämessä aikojen loppuun asti, hän käski tuulen tarrautua sanoihin ja kuljettaa ne pois; kauas vuorten ja merien taa, mistä kukaan muu kuin tyttö ja poika eivät niitä löydä. Nyt kukaan ei pysty viemään rakkautta heiltä ja tyttökin voi lakata pelkäämästä.

Kuka tietää vaikka heidän tiensä eroaisivat jo seuraavassa polunhaarassa. Vaikka noin kävisikin, heidän rakkautensa on turvassa vuorten ja merien takana. Siihen ei pysty kukaan muu kajoamaan kuin he kaksi eikä kukaan pysty sitä vahingoittamaan. Ja se säilyy siellä ikuisesti, aikojen loppuun asti.