Hajanaista sadetta ja voimistuvaa
kaipuun henkäystä
siellä missä ennen olit
kasvaa nyt pitkiä koiruohoja
elinkelvotonta maata kannettavaksi asti
edes pieneliöitä ei enää ravinnottomassa lehdossa
tuhlaamassa lyhyttä elämäänsä
Kitisevät laudat itkevät
kuin sinä olisit vielä tulossa sinne
sinne kotiin
Se talo oli minulle mahdottomuus
hiekkatien päässä
minne katuvalot eivät riittäneet
minne pimeys laskeutui kaupunkia aiemmin
hahmosi istui yläkerran ikkunan ääressä
ja valkoiset hiuksesi laskoina lepäsivät harteillasi
hymyilit
En tiennyt syytä mihinkään
kun puut aloittivat ikkunan alla
viimeistä enteilevän surumielisen tanssinsa
aika tuli talon luokse
se ajoi meidän ohi hetkeksikään hidastamatta
Mietin minne menit
mutten kenen kanssa
istun kylmillä portailla
jotka eivät ole espanjalaiset
ja yritän estää purkutraktorin viimeisen silauksen
joka tuhoaisi muistoni
pieniin puun palasiin
joiden seassa näkisin vaalean hiussuortuvasi
enkä enää koskaan menettäisi
toivoani
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Haikean koskettava runo vanhan talon kohtalosta ja muistoista.