Nimetön

Hänen kasvonsa olivat tyynet kuin taivas – ja taivas yhtä todellinen - kuin sekin seikka, että juuri nyt hän, tuo mitä kaunein olento puhui minulle. Tästä olin hetki sitten saattanut vain uneksia. Niin hullulta kuin se tuntuikin, oli se totta. Siinä hän nyt seisoi, tuijottaen sinisillä silmillään – ja tuo lempeä ääni sai sydämeni pakahtumaan.
Hän pysähtyi käytävällä eteeni ja sanoi >>Väisty..>> - palatessaan takaisin >>Pois tieltä..>> – ja tehdessäni tilaa yksi hänen kavereista huusi perään >>Ällö!>>
Välillä puheensävy voisi olla ystävällisempi – mutten minäkään mikään täydellinen ollut. Tai no… En lähellekään, tosiasiassa olin epäsuosittu ja pukeutujana täysi nolla – vaikken mitään vikaa nähnyt kauluspaidoissa, suorissa housuissa taikka henkseleissä. Kai muiden vain oli vaikea hyväksyä sitä tosiseikkaa, että pukeuduin siististi ja he eivät.

Vilkaisin kelloani,kohta alkaisi päivän viimeinen oppitunti. Tavanomaisesti olisin kiiruhtanut tunnille, mutten tällä kertaa, sillä oli mahdotonta olla ajattelematta häntä – ja mikä pahinta, en edes tiennyt hänen nimeään. Vaikka miksi edes unelmoida, olimme muutenkin kuin eri maailmoista – hän täydellinen ja minä luuseri – >>Unohda..>> Sanoin itsekseni ja astuin luokan ovesta sisään.
Kävellessäni luokan halki, joku luokan kovanaamoista vitsaili >>(?JOTAIN ILKEÄTÄ?)>> – jota seurasi naurun purskahdukset ympäri luokkaa.
Istuin Bert Hallin viereen.
>>Hei Elliot! >> Hän huudahti.
>>Hei Bert... >> Vastasin.
>>Jokin vinos- >>Ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa loppuun, jatkoin;
>>Tiedätkö kenenkään tummahiuksisen tytön nimeä?
Hän naurahti. >> Ai kenen niistä monista mijoonista?>>
Läimäytin häntä otsalle >>Tämän koulun,idiootti..>>
>>Auts! Jeesus,milloin susta oikein on tullu noin agressiivinen?>> Hän valitti ja hieroi otsaansa.
>>Sano nyt vaan!>> Sanoin topakasti.
>>Malta nyt vähän. Kenen niistä koulun noin, öö.. kolmestasadasta brunetesta?>>
>>Yhden sinisilmäisen.>> Vastasin nopeasti – samalla piirrustaen vihkonkanteen.
>> Aa, nyt tajusin! Oot iskeny silmäs johonkin tiettyyn, Elliot! Hän kiusoitteli.
Tukin äkkiä kämmenellä hänen suunsa.
>>Ssssh! Ole hiljaa hullu!>>
Bert mumisi jotain epämääräistä, silloin opettaja saapui luokkaan ja jouduin päästämään hänet otteestani.
>>Puhutaan myöhemmin.>> Kuiskasin.
Bert nyökkäsi myöntävästi.

Kello soi. Oppilaat kiiruhtivat ulos luokasta. Opettaja jäi vielä työskentelemään pöytänsä ääreen. Laitoin kirjat laukkuuni ja nousin ylös.
>>Hei oota, mennään samaa matkaa>> Bert huusi ja samalla survoi kirjoja reppuunsa.
>>Voin heittää sut kotia nii ei tarvii mennä bussil>> Hän jatkoi.
Mietin hetken. >>Tänää kyllä meinasin mennä bussilla..>>
Bert kaivoi farkkujensa taskusta kiiltävät auton avaimet ja heitti repun olalle.
>>Niin meinasit, mutta ootappahan kun näät mun uuden auton. >>
>>Uuden, taasko?>>Ihmettelin. Vasta pari kuukautta sitten hän oli esitellyt viimeisintä autoaan - jonka nimeä en tosin enää muistanut, kait sillä oli monimutkainen numerosarjanimi, niinkuin kaikkilla muillakin hänen aikaisemmilla autoillansa.

Hän kilisitty avaimia kasvojeni edessä. >>Eikä mikä tahansa auto, vaan Nissan 350Z!>> Hän sanoi niin lujaa, että koko luokka raikui. Silloin opettaja katsahti häntä ilkeästi - Bert kääntyi häneenpäin ja kohautti viattomana olkapäitään.
>>Ehkä oli vaan parasta lähteä katsomaan sitä autoa..>> Huokaisin. Ohjasin Bertin ulos ja suljin oven perässäni - kohta tulisin tietämään kaiken tästäkin automallista – ja luento oli valmis alkamaan; >> Vuosimallia 2007 iskuntilavuus 3498 kuutiosenttimetriä, kiihtyvyys 5,6sekunnissa sataan ja vääntöä huikeat 314 hevosvoimaa>> Bert selitti ja samalla suunnisti kohti parkkipaikkaa.

Saavuimme parkkialueelle, tuntui että osasin vähintäänkin etu- ja takaperin kaikki auton tekniset tiedot, joista hän oli selostanut koko matkan – eipähän tulisi sekään yllätyksenä. Silmäilin parkkialuetta. Seisahduin paikoilleni ja tönäisin Bertiä kylkeen. Vinkkasin keskenään rupattelevien oppilaiden suuntaan; Autoon nojaava pitkä ja atleettinen nuorukainen oli Adam Wright, jalkapallojoukkuuen kapteeni. Hänen rinnallaan, juuri häntä leikkisästi töytäissyt oli Emily Morth, joka aina pukeutui mustaan nahkatakkiin ja pillifarkkuihin. Heidän edessä, savuketta sytyttävä italiano oli Alessio Fabiano, ja kolmikosta irtautuneena, seisoi se tyttö jonka nimeä en tiennyt – sydämmeni pomppasi kurkkuun.
>>Tuo on se.>> Sanoin.
>>Häh?>> Bert kysyi.
>>No se tyttö>>
Bert kääntyi katsomaan minua ja kysyi; >>Ai kuka?>> Käännyin kasvotusten Bertiin ja sanoin vaimealla äänellä; >>No näätkö nuo tyypit, tuon maastofarmarin edessä?>>

Bert katsoi ympärilleen. >>Älä vaan sano et tarkotat tota Adamin porukkaa, Adam ja sen kaverit on yhtiä kusipäitä koko sakki>> Bert tiuskaisi ja pudisti päätään. Hän kääntyi kannoillansa ja suuntasi kohti vaaleaa urheiluautoa. >>Oota mä haen auton.>> Minä jäin odottamaan paikoilleni.
Yritin pidättäytyä katsomasta tyttön suuntaan.
Tyttö seisoi vaiti ja piirsi tennarin kärjellä hiekkaan. Hän vilkaisi Adamia ja sitten keskittyi takaisin piirrusteluun. Hänen tummat hiukset lepäsivät hartioilla. Välillä tuuli liehutti niitä leikkisästi, ja joka kerta hän korjasi kampaustaan sen sotkeudettua – se sai minut hymyilemään.