Nimetön

Minä rakastan kissoja, heidän välitöntä suhtautumistaan vallitseviin oloihin, rentoa ja energistä ja uneliasta.
Kuinka he jaksavat kerta toisensa jälkeen innostua pihapuun oksalle istahtavasta punatulkusta,
kuinka he näkevät asioita maisemissa, joissa ei mitään, ehkä pari puuta ja aaltoilevaa heinää.
Kuinka he ovat kissaa joka solullaan ja aina; ylpeätä ja kehräävää ja sähisevää kansaa.
Kuinka he ovat äärettömän herkkiä ja taiteellisia, olkoonkin että toisinaan heidän luomustensa abstraktius ylittää ihmisten rajallisen ymmärryksen; mutta kissan näkemystä on vaikea ohittaa vailla minkäänlaista tunnetta.
Kuinka he ovat aina oikeassa, ja riidan jälkeen loukkaantuvat ja lähtevät, mutta palaavat aina paikkaan jossa heitä rakastetaan varauksetta.
Kuinka heidän kykynsä antaa anteeksi täyttää jumalalliset mittasuhteet.
Kuinka heidän logiikkansa pelaa niin monella tasolla, aina tavoittamattomissa.
Kuinka heidän kauneutensa lumoaa aina uudestaan, heidän viehkeytensä, glamourinsa sulattaa suurimmatkin suolapatsaat.
Kuinka ja kuinka aina uudestaan.
Kuinka he illan tullen käpertyvät kainaloon niin pehmeinä ja suloisina, kehräävät minut uneen