Nimetön

hengitys höyryää syyskuun aamussa
seison omilla jaloillani tiedän selviän tästä

sydän hakkaa hei se ei kylmene vaikka
sade pistelee kasvoja lehdet paiskautuvat vasten kylmää katua minäkin voisin

tässä on hyvä vaikka epätoivo huutaa kaikkialla kun
kätesi laveerasivat hänen kylkiään rintojaan reisiä kasvoja
ja luottamus on pelkkä absurdia

jotain mitä et nää enkä edes kuiskaa kun
olet onnellinen luulet minäkin
en valehtele jätän suruni omaan arvoonsa

kohta pakkaan taas laukkuni joudun lähtemään
jotenkin se tuntuu hyvältä
niin sinä muistutat kaikesta ja
käsilläni peitän rintani astut kylpyhuoneeseen
älä katso et halua minua en ole hän
enkä edes lähellä

avaat oven pyyhe lanteilla
olitko suihkussa en tiedä mutta
pelkään parvekkeella savuna ilmaan josko hän hiipii rappukäytävään
antaa poskelle suudelman
kuiskaa soittele

tuntemattomaan asti sinnittelen jokaisen hymysi voimalla
vaikken voi käsittää kuinka saatoit lähteä hänen matkaansa
antaa periksi hetkeksi heittää kaiken menemään

vaikka hän asuikin ihan siinä lähellä ja vietteli sinut
tietäen näyttävänsä paremmalta kuin moni muu
saavansa sinut sekaisin halusta kun
humalassa kävelit kohti loppuani

enkä vuosienkaan ohi lipuessa voi unohtaa
vaikka vannoit ettet koskaan enää